Looginen jatkumo ensimmäisille ja kuunnelluimmille on kaiketi esitellä tässä kolme viimeisintä tähtimerkintää. Jossain aiemmin totesinkin, että vaihtuvuus listalla on suurinta juuri viimeksi lisättyjen joukossa, koska ne ovat vielä kesken prosessin, jossa joko vakiinnuttavat tai ovat vakiinnuttamatta paikkansa listalla.
Niinpä nyt, kuunnellessani viimeisimpiä, Kriittinen Minä aktivoitui ja päätinkin vallan vereksen kolmikon sijaan esitellä viimeisimmät, jotka olen ehtinyt myös lajitella genrelistoille. Tajuan, että tämän sanomisessa ei ole mitään järkeä, ennen kuin selitän miten biisien päätyminen sinne toimii (siitä pikapuoliin lisää, katsokaa: cliffhanger!), mutta ehkä joku lukee tämän vasta postauksiani kronologisesti takaperin kahlatessaan. Joka tapauksessa, tämä tuntui järkevämmältä, kuin poimia tähän kolme biisiä, jotka ehkä kohta otankin listalta pois.
Tässäpä siis kolme vastikäistä ja itsensä jokseenkin oikeuttanutta biisiä listan "lopusta".
Solarstone - Slowmotion III (Orkidea remix)
Jihuu; konemusiikkia! Tämä on määritelmällisesti ehkä jossain siellä EDM:n rajoilla, jos siihen D - niin kuin dance:en halutaan jäädä kiinni. Tai voisihan tämänkin tahtiin tanssia - ja artistit ovat kyllä syvältä EDM-skenestä, että enpäs jääkään kiinni semantiikkaan.
...paitsi sen verran, että siitä saan sopivan aasinsillan siihen, miten tykkään konemusiikista sekä kuunneltuna ja tanssittuna, joskin tyypillisesti eri biisit edellä. Tämä, kuten kontekstikin vihjaa, on enemmän sieltä kuunneltavan konemusiikin karsinasta - se tanssittava on usein melkoisestikin vauhdikkaampaa.
Konemusiikkidiggailuni juontaa jonnekin varsin kauas menneeseen; ehkä ensimmäinen selkeästi genreen asettuva teos, jonka pystyn paikallistamaan on Snapin Rhythm Is a Dancer, jonka soundimaailma on määrittänyt preferenssejäni siitä asti. Tai voi olla, että se vain sattui kolisemaan juuri siksi, että soundimaailma siinä on juuri aistieni taajuudella. Joka tapauksessa olen aina tykännyt enemmän pehmeämmistä soinneista, huminoista, surinoista ja pörinöistä, kuin erilaisista kolinoista tai housepianoista. (Olisikohan näille konemusiikin äänille muuten jotain vakiintuneempiakin nimityksiä olemassa?)
No kuitenkin, tämä on paitsi "draamallisesti" myös soinnillisesti minua miellyttävä teos. Rakenteellisesti suoraan introsta nostatukseen kehittyvä rakenne jotenkin imaisee nimenomaan kuuntelijan mukaansa; jymistely ja tikitys odotuttavat bassolinjaa, joka viimein auetessaan jättää leijailemaan peruskuljetuksen päälle, kuin patjalle, jolla sitten väreillään ja aaltoillaan kaikessa rauhassa, ennen raikastavaa sukellusta takaisin intronostatuksen teemaan. Koska rakenne kuitenkin on niin ilmava ja sykliltään rauhallinen ja varioituva, tekee mieli popin kertosäkeen sijaan puhua callbackista - jonka lainaan tähän stand up -terminologiasta.
Vaikka jalka toki läpi biisin vähän vipattaa, ote jolla kuulijaa kuljetetaan, on lempeän kutsuva, eikä lainkaan käskevä. Tämä on trancea.
Orkidea on pitkään kuulunut suosikkeihini, sekä omine teoksineen, että esiintyvänä taiteilijana. Joku muu saa spekuloida tai jurputtaa jossain siitä, mikä on DJ:n rooli esiintyjänä. On se. Uudistuva ja genressään monipuolinen tekijä, jonka tuotannosta haluan vielä tähän nostaa Taika-albumin, joka hienosti ottaa Orkidean omien biisien ja taiten valittujen ja toteutettujen remiksausten konglomeraattina melkeinpä jo rakenteellisesti livesetin muodon - ollen toki putkeen miksaamaton ja ensisijaisesti kuunneltavaksi tarkoitettu kokonaisuus.
...oho. Enpä ole tainnut keventää sydäntäni konemusiikkiasioissa hetkeen - jos lainkaan - kun oli noinkin paljon sanottavaa. Mutta olkoon! ...ja eteenpäin!
Elle King - Good Girls
Edellä vouhotettu Orkidea on vanha tuttu. Elle King puolestaan täysin uusi tuttavuus, joten tästä intoilen edelleen sellaisella kuherruskuukautisella innolla. Tällaisista vauhdikkaammista vedoista innostun oman arvioni mukaan paljon harvemmin, kuin muunsävyisistä jutuista - toisaalta sitten innostus on vastaavasti kertaluokkaa energisempää - kenties biisin viitoittamana. Tulee mieleen Fun:in We Are Young, joka aikanaan kolahti niin ikään ... vaikka ehkä tämä on jotenkin vielä suoraviivaisempi täräys. Offspringin Self Esteem - anybody?
Ai niin, enkä ole nähnyt (vielä) sitä Ghostbustersin reboottia, mistä tämä näköjään on. En sitten tiedä, parantaako vai pahentaako se asiaa. Tai onko biisillä oikeasti elokuvan kanssa tekemistä. Älkää kertoko; hoidan kyllä sen leffankin tässä lähiaikoina vielä. ihan totta.
Tuosta suoraviivaisuudesta vielä; tässä on ihanan kliseisiä elementtejä, kuten "hei hei hei" ...ja komppikin kuulostaa tom-tomeineen perhanan taputettavalta. Nämä ovat sellaisia helppoja temppuja, joilla minut saa puolelleen. Suckerpunch voisi olla sellainen yleisnimi ... All Songs Consideredin tyypeillä oli joku oma nokkela sanansa tälle, mutta en nyt muista - saati että keksisin suomenkielisen vastineen. Näitä voisivat siis olla vaikka juuri taputusrytmi, (sika)modulaatio tai vaikka banjo. Näistä täytyneekin tehdä oma keskustelunavauksensa Facebookiin ... onkohan koukku hyvä yleisnimitys? Ehkä aukiselitettynä ainakin kelvollinen.
Ja sitten tuo Elle King. Voi kun minä tykkään tuosta lauluäänestä. Laulutekniikasta en edes teeskentele ymmärtäväni mitään, mutta tuollainen raaka ja spontaanin oloinen sointi on kyllä kiva. Monella muullakin. Miss Li tulee ensimmäisenä mieleen, mutta ei mennä nyt sinne.
Jännästi huomaan, että tällainen fiftariestetiikan kanssa niin musiikillisesti kuin ulkomusiikillisestikin flirttaileva juonne nostaa päätään - tai on jo toki nostanut jostain Baseballseista alkaen, josko on koskaan ollut olemattakaan. Mutta! Minä olen yleisesti ottaen vähän vierastellut sitä. Että joko olen nyt siedättynyt, tai sitten se on tässä riittävän hienovaraisesti läsnä, että huomioni ei kierry sen ympärille. Greased Lightning.
Tom Rosenthal - It's OK
Joistain biiseistä tietää kolmen tahdin jälkeen, että tämä toimii. Tässä ei intron päälle tarvinnut laulajan ääntä pitkään kuunnella, kun tiesin, että tämä on niitä, joihin jään kiinni. (onneksi linja piti ja odotukseni lunastettiin ... toisinkin on käynyt)
Lauluäänessä jotain sellaista haurautta (tästä sanasta taitaa kehittyä maneeri?), mikä ainakin minuun tarttuu. Ei niin, että selviääkö se tästä biisisitä nyt ollenkaan, mutta jotenkin kuitenkin herkkyys herkistää. Ehkä tämä on se sama, miksi minua on helppo itkettää vaikka miten älyttömillä elokuvilla, kun musiikki ja draama saadaan sopivasti yhdistymään - edes hetkeksi. Kelkkajengi. Vähän hävettää.
Laulun viesti on yksinkertaisuudessaan tehokas ja kertosäkeen hetkeksi kohoava intensiteetti jää kaikumaan mielikuvieni halleissa, joihin varovainen pianotausta luikertelee hiljaisena ja monen oven raosta ... "ei haittaa, vaikket ole tässä; vielä senkin aika koittaa". Koska muutakaan ei kestäisi ajatella. Tämän vuoksi maailmassa uskotaan kuolemanjälkeiseenkin; koska on vain pakko. Inhimillisyyden perustuksilla kuljetaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti