Metallia. Heviä. Mitä tämä on? Tavalla tai toisella raskasta rock-musiikkia joka tapauksessa. Ymmärtääkseni sektori on jaettu vähintään yhtä moneen alalajiin ja metagenreen, kuin ehkä paremmin tuntemani konemusiikkiskene. Että jos metallimusiikin ja hevin välille pitäisi jonkun mielestä tehdä ero, niin enpä ole tehnyt. Rock-musiikin raskaampi pää sijaitse kategorioissani metal-kansiossa. The End. Paitsi että kirjoitetaan nyt ensin. Tässä kansiorakenne:
GENRET
POP ROCK HIP
ROCK
METAL
metal downtempo
metal dwntmp
Mitä tarkoittaa downtempo? Ei varsinaisia slovareita ainakaan näin metallikontekstissa. Mutta tavalla tai toisella on hidasta. Paikoin siksi kenties jopa raskaampaa, kuin muuten? Itsekin näitä hitausasioita tasaisesti kyseenalaistelen; vähän sen mukaan, kiinnitänkö huomioni laulantaan, vai johonkin tiettyyn soitannolliseen elementtiin esimerkiksi. Kaikissahan näissä on jonkinlainen aavistus aggressiota, joka tavallaan tuon downtempo-ajatuksen kanssa vähän paradoksahtaa. Mutta voihan sitä hitaasti sahata ja sukeltaakin?
Onkohan minun suhteeni metallimusiikkiin jotenkin ironisten sävyjen leimaama? Monessa kohdassa vähän tuntuu siltä. Ei se varmaan paha asia ole, mutta jotenkin vähän kyseenalaistututtaa oma valmius tulkita - että tulenko oman itsen kautta heijastaneeksi sellaisiakin sävyjä teoksiin, joita niissä ei "oikeasti" ole. Vai onko monilla metalliveijareilla itselläänkin kieli ihan pikkuisen poskessa? Enkä nyt tarkoita mitään taivaslyötulta-campia, vaan vaikka näitä tähän poimimiani...
Rammstein Spring
Alun perin mieleni teki vähän odottaa Rammsteinin poimimista tuonne vauhdikkaampien metallilistojen äärelle, mutta tässähän tämä nyt on. Minä ymmärrän saksaa nykyään ehkä saman verran kuin aikanaan ala-asteikäisenä ymmärsin Metallican sanoituksista englantia ... tai vielä nuorempana Raptorista ihan suomeksi. Eikä mikään näistä ole ollut diggailun esteenä. Saksa on rakkauden kieli vähän samalla tavalla kuin halkaisukirves on hellyyttä - ja se toimii hienosti sopivan pöllin päällä, kuten tässä.
Itse asiassa moni Berliinin vekkuleiden teoksista on päätynyt suorastaan camp-listoilleni, koska tuotannossaan on - kuten tuossa yllä pohdin - minusta selviä itse itseään parodioivia hajuja. Sanoitusten äärellä sen erottaminen on kielitaidostani johtuen usein häilyvää, mutta niillä eväillä mitä minulla vaikka nyt tämän kappaleen tulkitsemiseen on, arvioin tässä oltavan ei-aivan-äärimmillään siellä ironian puolella.
Downtempo tai hitaus on, kuten sanottua, vähän suhteellista. Tässä ilmenemismuodossa se kuitenkin on aika helposti hahmotettavissa. Sellaisenaan oikeastaan vain raaistaen vetoa. Kuorotaustoissa kieli vähän jo lepattaa kohti poskea, mutta muuten kertosäkeessä taidetaan kaivaa kuoppaa kuitenkin melkein tosissaan. Ruosteisella lapiolla ja kiviseen maahan.
Kielikuva kuulostikin jo aikalailla Viikatteelta, joten seuraavaksi:
Viikate - Vesi jota pelkäät
Ihan kuin olisin tästä orkesterista täällä jo ehtinyt kirjoittamaan? Nopean haeskelun perusteella en, joten aloitetaan alusta:
Jossain, muistelen, markkinointiyhteydessä on ammoin luonnehdittu Viikatteen tuotantoa Helismaa-heviksi. Mielikuva viehättä minua, vaikka se ehkä ei täysin teekään oikeutta (ainakaan) Reino Helismaalle. Joka tapauksessa se virittää ainakin minun mieleni jotenkin otolliseen lähestymisasentoon.
Viikatteen tuotanto seilaa niin syviä vesiä, ettei ole tosikaan; niin tämäkin biisi. Kuvastoa kaivetaan kuolemasta ja katoavaisuudesta - ja täydennetään vielä jonkinlaisella puoliekumeenisella Pahan kuvalla. Ei sinänsä mitenkään erikoislaatuinen lähtökohta raskaammalle musiikille, mutta Viikatteen veikkojen tapa tulkita ja tuottaa on aina vedonnut minuun. Vokaaleissa ollaan tässä yhtä aikaa lakonisen toteavia ja sysisynkkiä; välillä mukaan mahtuu juuri mikrokatharsiksen mittainen, pieni vilahdus jotain raaempaa. Soitto taustalla on tasaisen raskasta sahausta, mutta juuri sopivasti erilaisilla rautakitaralanka- ja iskelmävivahteilla maustettua. Ergo: Helismaa-hevi.
Tunnemaisema on niin syvällä kaivossa, että väkisin mieleen hiipii epäilys, josko siellä kaiken mustan keskellä kuitenkin karehtisi pienenpieni hymy ja silmäkulmassa pilke? Ei niin, etteikö samaan aikaankin voisi olla ihan helvetin synkkä ja kuitenkin vähän hymyillä. Tai että jos voi, niin juuri näin se tehdään. Luontevasti kuvaavin, mutta vanhahtavalla tavalla yllättävin sanankääntein ja raskaasti hakkaavan melankolisin instrumentaatioin.
Mana Mana - Maria Magdaleena
Mana Mana perusti itsensä 80-luvulla, CMX:n aikoihin. Tiettävästi tämä biisi oli silloin jo vireillä, joten voitaneen puhua kasarihevistä. Paitsi että ei kyllä voida, koska se termi taitaa olla varattu vähän erilaisille vedoille. Eikä CMX liity tarinaan tietääkseni millään tavalla. Sitäkään en tiedä, josko herrat Viikatteet ovat Mana Manaan missä vaiheessa ja laajuudessa tutustuneet, mutta jos jonkinlaista analogiaa äärimmäisen synkistelyn suhteen olisi tehtävä, niin siihen olisi kyllä ainekset ... mutta ei just tässä tarvetta, koska nyt puhutaan sen bändin biisistä, joka ehti ennemmin. Paljon, paljon ennemmin.
Koska historia on jo kirjoitettu, en tässä nyt lähde enempää syventymään yhtyeen keskushahmo Mömmön itseaiheutettuun lähtöön, joka yhtyeen lopetti. Sitä(kin) taustaa vasten voitaneen kuitenkin aika turvallisin mielin olettaa, että tämä (jälleen: tiettävästi) tositapahtumiin pohjaava tarina ei ole varsinaisesti ironinen lähtökohdiltaan. Yliannostuksista ja mielenterveysongelmista laulaminen ei varsinaisesti naurata, jos elämä päät(t)yy taiteen jäljittelyyn vain muutamaa vuotta myöhemmin.
...mutta traaginen on kiinnostavaa ja suru kaunista. Iltapäivälehtien otsikoista voi tsekata, josko tämä vielä pitää paikkansa. Kenties jalompaa voisi kuitenkin olla aiheen tutkiminen taiteen kautta. Vaikkei kukaan enää mitään jaloksi sano. Eikä ehkä kuolleen miehen avunhuudon kuuntelu suorastaan sitä olekaan. Halu ymmärtää sitä miestä voisi olla?
"ei hänen sydämensä kestänyt enää ikävää"
keskiviikko 6. syyskuuta 2017
torstai 10. elokuuta 2017
Esittelemisen arvoisia asioita 08/17
Suunnilleen kuukauden jälkeen palaan esittelyasian äärelle. Lista karttuu kohti tulevia kuukausia jo, joten ehkä tämä tahti on ihan sopiva. Jos missasit edellisen, niin tarkoituksenani poimia esittelyyn ehkä hieman vähemmälle huomiolle jääneitä juttuja. Tai parhaassa tapauksessa sellaisia, jotka vasta vähän ajan päästä nousevat laajempaan huomioon ... ja jos satun johonkin sellaiseen osumaan ennen totaalibreikkausta, niin lupaan hehkuttaa sitä sietämättömyyteen asti sekä blogissani että fyysisessä välittömyydessäni oleileville. Sitä odotellessa tässä tulee osa 2, elokuu.
Wikirock
Tästä nyt on tehty juttuja yleisradiota myöten jo, mutta ehkä Wikirock silti vielä luuraa enemmän marginaaleissa kuin ei. Orkesterin tuotannon voi summata lyhyesti että "wikipedia-artikkeleista tehtyä rokkia" - yhtyeen nimen ollen siis melko indikatiivinen. Lähtökohta on hilpeä ja toteutus jatkaa samoilla linjoilla: erilaisia rock- ja metallimusiikin kliseitä on saatu mukaan miltei yhtä paljon, kuin faktaa niistä wikiartikkeleista. Ja se toimii aika veikeästi.
Yleisesti ottaen pyrin olemaan hyvin varovainen huumorimusiikki-leimasimeni kanssa. Epäröin tässäkin yhteydessä, enkä ehkä suoraan suostu tätä sinne niputtamaan, vaikka camp-vektori onkin toki vahvasti läsnä. Haluan kuitenkin arvostaa bändin toiminnan lähtökohtien ilkikurista nerokkuutta paljon korkeammalle, kuin montaa sellaista juttua, jotka päässäni suistuvat huumorimusiikin laariin - jonka syövereissä kummittelevat ties mitkä joperuonansuut ja 60-luvun kupletistit.
TJEU: Laser
--
Annan itselleni luvan kirjoittaa kotimaisista jutuista. Sen verran saa ehkä vetää kotiinpäin? Sitä paitsi ulkomaalaisia juttuja ruoditaan monessa ulkomaalaisessa yhteydessäkin, joten miksi ihmeessä ei. En siis ajatellut tehdä asiast mitään dogmia itselleni, mutta niin kauan kun on hyviä kotimaisia mistä kirjoittaa, en näe mitään syytä ehdoin tahdoin lähteä merta edemmäs. Varsinkin kun tuolla listapuolella kuitenkin iso osa jutuista on sitä ulkomaalaisemaa. Jatkan!
--
Milla Rumi
Ehkä analogia Ultra Brahan veisi ajatukset väärään suuntaan, joten pidättäydyn siltä. (paitsi että nyt kun jo ajattelet sitä, perustelen hieman) Ei siis niin, että Milla Rumi kuulostaisi millään tasolla UB:lta. Eikä oikeastaan miltään muultakaan yhtyeeltä, jonka minä tunnen. (Tämä on hyvä asia!) Kuten ei kuulostanut UB:kaan aikanaan. Lisäksi sanoituksissa on jotain sellaista hauskasti kielellisiä konventioita haastavaa, joka vangitsee ainakin minun huomioni. Tulkinnassa on niin ikään jotain hyvin persoonallista, jolle en oikeastaan edes keksi analogiaa -- jos pitää yrittää, niin ei ollenkaan samalla tavalla kuin Maritta Kuula, mutta iloisesti oudon yllättävyyden suhteen jotenkin rinnasteisesti. Hienolla tavalla hiomatonta.
Jos sanon, että että yhtye kuulostaa tyylillisesti vielä hakevan suuntaansa, se on helppo tulkita kritiikiksi. Tarkoitan kuitenkin sen kehuksi, ajatuksella että aina uuden kappaleen sattuessa kohdalle täytyy hieman terästäytyä ja kiinnittää huomionsa siihen, Millaisen (sic. hihi) teoksen äärellä nyt ollaan. Saattaa toki olla, että tämä on kokoonpanolta tietoistakin variointia - jos näin, niin ei se ainakaan asian arvoa vähennä.
TJEU: Sitä mikä vaan
Dry The River
Siihen nähden, että tämän orkesterin bongasin joskus 2012, hilkun verran ennen ensimmäisen pitkäsoittonsa julkaisua, voitaneen turvallisesti olettaa, ettei tämä ainakaan ihan tuoreeltaan ole sitä massiivista breikkausta tekemässä. Syytä voi vain arvailla, koska ihan älyttömän komea on levynsä Shallow Bed. Samoin kuin kiinnostavasti akustinen versio koko levystä, joka niin ikään löytyy Spotifysta ja kantaa hienosti. Onnistuen olemaan olematta kovinkaan paljon velkaa alkuperäiselle albumille. Eli molemmat kestävät ihan itsenäisinä julkaisuinaan.
Tämä on surullista ja massiivista ja alakuloista ja maalailevaa ja melankolista ja dramaattista. Tämä oli yksi ensimmäisiä nykyistä uudempaan/indiempään folk-rockiin suuntaavaan kuuntelukauteeni ohjanneita löytöjä. Eikä kuulosta yhtään vahentuneen, vaikka on kaikenlaisia bonivereitä ja mumfordandsonsseja sittemmin breikannut. Vähän ehkä jo kyllästyttänytkin. Tähän en ole kyllästynyt.
TJEU: Weights And Measures
Bonus!
Viimeksi oli puhe Anssi Kelasta. Jos mahdollista, kurotan vielä syvemmälle (vai keskemmälle?) valtavirtaan ja nostaa päräytän tähän TV-sarjan! Vain Elämää. Kyllä! (harmillisesti siihen on mahdotonta Spotifyssa yksiselitteisesti linkittää, joten joudut etsimään itse) Etkä nyt mene hipsteri sitä kirvestä heittämään vielä sinne kaivoon! Perustelen ensin. Heitä sitten vasta, jos heitätyttää.
Niin. Olitpa nyt sitten mitä mieltä tahansa niistä taiteilijoista itkemässä toistensa tarinoille ja versioille biiseistä - tai tykkäsitpä (tai et) Cheekistä, Sannista, Laura Voutilaisesta tai kenestä, ihan sama. (Olihan siellä se Anssi Kelakin!) Rohkenen väittää, että kuluneiden viiden (?) vuoden aikana on tv-hömpän ja monen ihan turhan coverin seassa saatu useampiakin sangen hienoja uudelleentulkintoja sekä hienoista että yhdentekevistä biiseistä.
Toki muutaman helmen seulominen viidestä tuotantokaudesta tv-ohjelmaa on melko paljon pyydetty näinä pika- ja kertakäyttökulttuurin kauheina aikoina, mutta minä olen yrittänyt jaksaa. No, ok; viimeisin kausi siellä Espanjassa-vai-missä-ne-oli on kyllä jäänyt aika kursoriselle seurannalle. Mutta aiemmilta vuosilta taitaa kyllä olla miltei jokaiselta jäänyt jotain herkkuja käteen.
Hieman jos kronikoin, niin positiivisesti minut ovat yllättäneet kokonaisläsnäololaan ainakin Erin (K1), Paula Vesala ja Jenni Vartiainen (K3), Antti Tuisku (K4), Chisu ja Anna Puu (K5). Toki näiden lisäksi mukaan mahtuu monta yksittäistä osumaa muiltakin mukana olleilta - ehkä joskus innostuessani kokoan näistä vielä oman listansakin. Tällä erää nostan nyt vain tähän tämän Vesalan sangen rivakalla otteella uusiksi versioiman jennivartiaisen:
TJEU: Vesala - Kiittämätön
Wikirock
Tästä nyt on tehty juttuja yleisradiota myöten jo, mutta ehkä Wikirock silti vielä luuraa enemmän marginaaleissa kuin ei. Orkesterin tuotannon voi summata lyhyesti että "wikipedia-artikkeleista tehtyä rokkia" - yhtyeen nimen ollen siis melko indikatiivinen. Lähtökohta on hilpeä ja toteutus jatkaa samoilla linjoilla: erilaisia rock- ja metallimusiikin kliseitä on saatu mukaan miltei yhtä paljon, kuin faktaa niistä wikiartikkeleista. Ja se toimii aika veikeästi.
Yleisesti ottaen pyrin olemaan hyvin varovainen huumorimusiikki-leimasimeni kanssa. Epäröin tässäkin yhteydessä, enkä ehkä suoraan suostu tätä sinne niputtamaan, vaikka camp-vektori onkin toki vahvasti läsnä. Haluan kuitenkin arvostaa bändin toiminnan lähtökohtien ilkikurista nerokkuutta paljon korkeammalle, kuin montaa sellaista juttua, jotka päässäni suistuvat huumorimusiikin laariin - jonka syövereissä kummittelevat ties mitkä joperuonansuut ja 60-luvun kupletistit.
TJEU: Laser
--
Annan itselleni luvan kirjoittaa kotimaisista jutuista. Sen verran saa ehkä vetää kotiinpäin? Sitä paitsi ulkomaalaisia juttuja ruoditaan monessa ulkomaalaisessa yhteydessäkin, joten miksi ihmeessä ei. En siis ajatellut tehdä asiast mitään dogmia itselleni, mutta niin kauan kun on hyviä kotimaisia mistä kirjoittaa, en näe mitään syytä ehdoin tahdoin lähteä merta edemmäs. Varsinkin kun tuolla listapuolella kuitenkin iso osa jutuista on sitä ulkomaalaisemaa. Jatkan!
--
Milla Rumi
Ehkä analogia Ultra Brahan veisi ajatukset väärään suuntaan, joten pidättäydyn siltä. (paitsi että nyt kun jo ajattelet sitä, perustelen hieman) Ei siis niin, että Milla Rumi kuulostaisi millään tasolla UB:lta. Eikä oikeastaan miltään muultakaan yhtyeeltä, jonka minä tunnen. (Tämä on hyvä asia!) Kuten ei kuulostanut UB:kaan aikanaan. Lisäksi sanoituksissa on jotain sellaista hauskasti kielellisiä konventioita haastavaa, joka vangitsee ainakin minun huomioni. Tulkinnassa on niin ikään jotain hyvin persoonallista, jolle en oikeastaan edes keksi analogiaa -- jos pitää yrittää, niin ei ollenkaan samalla tavalla kuin Maritta Kuula, mutta iloisesti oudon yllättävyyden suhteen jotenkin rinnasteisesti. Hienolla tavalla hiomatonta.
Jos sanon, että että yhtye kuulostaa tyylillisesti vielä hakevan suuntaansa, se on helppo tulkita kritiikiksi. Tarkoitan kuitenkin sen kehuksi, ajatuksella että aina uuden kappaleen sattuessa kohdalle täytyy hieman terästäytyä ja kiinnittää huomionsa siihen, Millaisen (sic. hihi) teoksen äärellä nyt ollaan. Saattaa toki olla, että tämä on kokoonpanolta tietoistakin variointia - jos näin, niin ei se ainakaan asian arvoa vähennä.
TJEU: Sitä mikä vaan
Dry The River
Siihen nähden, että tämän orkesterin bongasin joskus 2012, hilkun verran ennen ensimmäisen pitkäsoittonsa julkaisua, voitaneen turvallisesti olettaa, ettei tämä ainakaan ihan tuoreeltaan ole sitä massiivista breikkausta tekemässä. Syytä voi vain arvailla, koska ihan älyttömän komea on levynsä Shallow Bed. Samoin kuin kiinnostavasti akustinen versio koko levystä, joka niin ikään löytyy Spotifysta ja kantaa hienosti. Onnistuen olemaan olematta kovinkaan paljon velkaa alkuperäiselle albumille. Eli molemmat kestävät ihan itsenäisinä julkaisuinaan.
Tämä on surullista ja massiivista ja alakuloista ja maalailevaa ja melankolista ja dramaattista. Tämä oli yksi ensimmäisiä nykyistä uudempaan/indiempään folk-rockiin suuntaavaan kuuntelukauteeni ohjanneita löytöjä. Eikä kuulosta yhtään vahentuneen, vaikka on kaikenlaisia bonivereitä ja mumfordandsonsseja sittemmin breikannut. Vähän ehkä jo kyllästyttänytkin. Tähän en ole kyllästynyt.
TJEU: Weights And Measures
Bonus!
Viimeksi oli puhe Anssi Kelasta. Jos mahdollista, kurotan vielä syvemmälle (vai keskemmälle?) valtavirtaan ja nostaa päräytän tähän TV-sarjan! Vain Elämää. Kyllä! (harmillisesti siihen on mahdotonta Spotifyssa yksiselitteisesti linkittää, joten joudut etsimään itse) Etkä nyt mene hipsteri sitä kirvestä heittämään vielä sinne kaivoon! Perustelen ensin. Heitä sitten vasta, jos heitätyttää.
Niin. Olitpa nyt sitten mitä mieltä tahansa niistä taiteilijoista itkemässä toistensa tarinoille ja versioille biiseistä - tai tykkäsitpä (tai et) Cheekistä, Sannista, Laura Voutilaisesta tai kenestä, ihan sama. (Olihan siellä se Anssi Kelakin!) Rohkenen väittää, että kuluneiden viiden (?) vuoden aikana on tv-hömpän ja monen ihan turhan coverin seassa saatu useampiakin sangen hienoja uudelleentulkintoja sekä hienoista että yhdentekevistä biiseistä.
Toki muutaman helmen seulominen viidestä tuotantokaudesta tv-ohjelmaa on melko paljon pyydetty näinä pika- ja kertakäyttökulttuurin kauheina aikoina, mutta minä olen yrittänyt jaksaa. No, ok; viimeisin kausi siellä Espanjassa-vai-missä-ne-oli on kyllä jäänyt aika kursoriselle seurannalle. Mutta aiemmilta vuosilta taitaa kyllä olla miltei jokaiselta jäänyt jotain herkkuja käteen.
Hieman jos kronikoin, niin positiivisesti minut ovat yllättäneet kokonaisläsnäololaan ainakin Erin (K1), Paula Vesala ja Jenni Vartiainen (K3), Antti Tuisku (K4), Chisu ja Anna Puu (K5). Toki näiden lisäksi mukaan mahtuu monta yksittäistä osumaa muiltakin mukana olleilta - ehkä joskus innostuessani kokoan näistä vielä oman listansakin. Tällä erää nostan nyt vain tähän tämän Vesalan sangen rivakalla otteella uusiksi versioiman jennivartiaisen:
TJEU: Vesala - Kiittämätön
maanantai 31. heinäkuuta 2017
Lista 0015 - world poprock ethr
Tänään maailmanmusiikkia. Sieltä popimmasta* päästä. Siis niin, että ollaan kuitenkin maailmanmusiikin kansiossa. Näköjään näitä eteerisempiä vetoja on kertynyt tässä vaiheessa vielä sangen maltillinen määrä. Siksipä käsillä nyt neljä listaa, joista kaksi vielä odottamassa ensimmäistäkin kappalettaan, kahdessa sentään jotain (jakamisen arvoistakin) sisältöä. Nämä siis hakemistopolulla näin:
GENRET
WORLD ETNO
WORLD
WORLD POP ROCK
world p&r ethr
world p&r ethr - link
world p&r ethr cntmp - link
world p&r ethr vntg - link
world p&r ethr camp - link
...ja näistä siis kaksi jälkimmäisempää tällä erää tyhjinä. Linkit myöhempien lisäysten varalta silti. Että jos tätä lukiessa on jo myöhempi, niin tsekkaa kaiken varalta nekin?
*Oikoluku halusi tilalle "pöpimmästä", mutta tällä kertaa pidän pääni.
world p&r ethr
Geoffrey Gurrumul Yunupingu - Djärimirri
Joku kysyi, miten hyvin tunnen ja/tai kuuntelen australialaista musiikkia. Pienellä pähkäilyllä totesin, että en erityisen tietoisesti kovinkaan paljoa. Ja koska artistien alkuperämaa harvoin on se määrittävä tekijä preferensseissäni, en lähimainkaan kaikkien artistien alkuperämaata osaa suoraan sanoakaan. Sen sijaan, että defenssinomaisesti kertoisin tässä nyt toki tietäväni, että X, Y ja Z tietenkin ovat australialaisia, en kerro. Mieti ite. Se on ihan hyvää aivojumppaa. Ja googlesta saa nopeasti vastauksia, sitten kun ei enää jaksa leikkiä. Mutta leiki edes vähän.
Sitten kun olet leikkinyt tarpeeksi ja kenties jatkat tämän lukemista, kerron tässä nyt, että Gurrumul on australialainen. En oikein tiedä, onko tuo koko nimi Geoffrey Gurrumul Yunupingu nykyään käytössä oleva nimensä taiteen äärellä, vai miten. Pidempää ja lyhyempää on näkynyt ja esim tämän levyn nimi on juuri tuo Gurrumul. Jotenkin henkilöhistoriaa tai nimensä taustoja tuntematta tunnen kiusausta katsoa Geoffreyn edustaman imperialismin ohi nimen paljon aboriginaalimmalta kuulostavaan loppuosaan.
Ei niin, että tämä musiikillisestikaan olisi kovin kaukana siitä imperialismista. Paljon tästä on haistettavissa sellaiseen aikuisrockin sekaan uivan kevyen folkin sävyjä - mutta kyllä tämä silti minusta on maailmanmusiikkia. Ja kategorioihin katsomattakin tulkinta on minusta kiehtovaa. Herkän haurasta ja vähän lakonisesti surullista ehkä - kuten minua puhutteleva folk monta kertaa on. Minuun suurimman vaikutuksen tässä tekee laulajan persoonallisen kaunistelematon ääni ja se, etten jälleen kerran ymmärrä yhtikäs mitään laulu(je)n sisällö(i)stä. Jotain kiehtovaa ja ei-perus-folkihtavaa on biisin jotenkin loitsiva** rakenne ja sen myötä tunnelma. Säkeistökiertoa taajempaan toistuvat kierrot ja pitkät sanattomat lauluosat tuovat tähän jotain sellaista hyvällä tavalla vierasta, mitä en varsinaisesti halua ylitulkita mystiseksi ... ehkä tenhoava olisi sovelias sana tähän?
Rehellisesti sanottuna australialaisen etnisen musiikin tuntemukseni rajoittuu melko lailla siihen termiitein tai tulella ontonnettun eukalyptusputken pörinään. Sen, jolla on kymmenen kirjoitusasua (kuten digeridoo) ja joka ei mitenkään liity Gurrumuliin. Palataan tähän ehkä jossain tulevissa, etnommissa yhteykissä sitten akateemisemmalla otteella...
** Haluan käyttää suomenkielistä vastinetta sanalle chanting, mutta loitsinta menee kyllä lähemmäs jotain risuja heiluttelevia post-pakanoita. En yritä olla ennakkoluuloinen imperialisti; vain kieleni ilmaisuvoiman vanki.
wolrd p&r ethr cntmp
Edellisellä listalla olikin vain yksi kappale. Tässä on viisi, joista poimin kaksi. Näin päästään kivasti siihen tavoittelemaani kolme-biisiä-per-postaus-tahtiin. Rajanveto näiden välillä on häilyvä, mutta totuuttuun tapaan en tässä yhteydessä lähde vanhoja valintojani kyseenalaistamaan. Siispä tästä:
Souad Massi - Theghri
Ammoin töissäni levykaupassa törmäsin vaaleanpunaiseksi sävytettyyn levynkanteen, jossa nainen katsoo hajamielisen kaihoisasti ulos kuvasta. Hiukset ovat poninhännällä, Päällä on neule ja sylissä akustinen kitara. Siitä ei kovin paljon folkimmaksi pääse? Paitsi, että tämä lista olikin maailmanmusiikkia. Massi on algerialainen, joskin sittemmin jossain määärin eurooppalaistunut taiteilija, jonka musiikki ainakin minun korvaani kuulostaa varsin pohjoisafrikkalaiselta -- vaikka instrumentaatio ja soundimaailma ei korostuneesti sinne nojaakaan.
Lopputulos on länsimaiseen musiikkiin tottuneelle korvalleni kiehtovan vieras ja kuitenkin sangen lähestyttävä. Laulajan ääni on kaunis ja kirkas ja samalla kieli, äänteet ja fraseeraus eksoottisia. Jos tämän laittaa taustamusiikiksi, se toimii mainiosti vaikka Simon & Garfunkelin seassa, mutta kuten banaalin rinnastukseni vastapuoli, myös tämä kestää huolellisemmankin tarkastelun. Laulun soljuva ja kauniisti polveileva tulkinta yhdessä harkitusti hillityn soitannan ja taustojen kanssa aukeavat kunnolla vasta kun tämän äärelle rauhoittuu. Luulen, että suhteettoman iso teemuki (jos on messinkikoristeinen lasinen, niin kokoon katsomatta se) tai viinilasi eivät olisi häiriöksi. Teessä on todennäköisesti syytä käyttää minttua...
Tätä kirjoittaessani koko ajan innostun enemmän tästä. Täytynee seuraavaksi hetki tai pari kuunnella Massia nimenomaan kunnolla keskittyen. Se saattaa hyvinkin tuottaa jollain aikataululla lisää biisejä näille listoille...
Árstíðir - Ljóð í sand
Tämä orkesteri on Islannista. Tiedän sen lähinnä noista kirjainmerkeistä, joita ei taideta kovin laajalti muualla käyttää. Muuten en oikeastaan tiedä kokoonpanosta yhtään mitään. Mutta biisi kuulostaa kivalta. Ja kelpaa mainiosti esimerkiksi kappaleesta, jonka perusteella minusta irlantilainen ja skandinaavinen musiikkiperinne muistuttavat toisiaan. Mitään faktaa en tähän jaksa kaivaa, koska etnografinen analyysi ei ole tavoitteeni tässä nyt; syytän viikinkejä. Vaikka ei tässä juuri sotakirveitä kalistellakaan.
Kappale on soitannaltaan ja laulutulkinnaltaan jännittävä sikäli, että siitä oikeastaan puuttuvat monet folkahtavammalle skandimusiikille tyypilliset maneerit, mutta se on silti täysin tunnistettava osa kaanonia. Samaan aikaan kun viuluissa on toki vähän jo iskelmällinenkin ulottuvuus läsnä, on kokonaisuudessa jotain sellaista vaikeasti määriteltävää vibaa, joka suuntaa ajatuksia jopa johonkin isolle ulkoilma-areenalle, missä aurinko on juuri laskemassa katsomorakennelmien taakse ja muutama tuhat ihmistä liehuu fiiliksissään. Joko mielikuvatukseni ovat vauhdikkaasti viritettyinä, tai sitten se on tämä biisi -- kaikessa näennäisessä yksinkertaisuudessaan.
--
Jospa tässä kirjoitusrytmi löytyisi taas kesän loppua ja arkea kohden. Voisi sivuraiteita ja mitälie metajuttujakin kirjoitella auki tänne. Mutta! Nyt meet ulos aurinkoon siitä blogeja lukemasta, kun vielä kesää on. Kohta on taas metri lunta ja saman verran loskaa ja pimeää ja kamalaa. Ihan vielä ei!
GENRET
WORLD ETNO
WORLD
WORLD POP ROCK
world p&r ethr
world p&r ethr - link
world p&r ethr cntmp - link
world p&r ethr vntg - link
world p&r ethr camp - link
...ja näistä siis kaksi jälkimmäisempää tällä erää tyhjinä. Linkit myöhempien lisäysten varalta silti. Että jos tätä lukiessa on jo myöhempi, niin tsekkaa kaiken varalta nekin?
*Oikoluku halusi tilalle "pöpimmästä", mutta tällä kertaa pidän pääni.
world p&r ethr
Geoffrey Gurrumul Yunupingu - Djärimirri
Joku kysyi, miten hyvin tunnen ja/tai kuuntelen australialaista musiikkia. Pienellä pähkäilyllä totesin, että en erityisen tietoisesti kovinkaan paljoa. Ja koska artistien alkuperämaa harvoin on se määrittävä tekijä preferensseissäni, en lähimainkaan kaikkien artistien alkuperämaata osaa suoraan sanoakaan. Sen sijaan, että defenssinomaisesti kertoisin tässä nyt toki tietäväni, että X, Y ja Z tietenkin ovat australialaisia, en kerro. Mieti ite. Se on ihan hyvää aivojumppaa. Ja googlesta saa nopeasti vastauksia, sitten kun ei enää jaksa leikkiä. Mutta leiki edes vähän.
Sitten kun olet leikkinyt tarpeeksi ja kenties jatkat tämän lukemista, kerron tässä nyt, että Gurrumul on australialainen. En oikein tiedä, onko tuo koko nimi Geoffrey Gurrumul Yunupingu nykyään käytössä oleva nimensä taiteen äärellä, vai miten. Pidempää ja lyhyempää on näkynyt ja esim tämän levyn nimi on juuri tuo Gurrumul. Jotenkin henkilöhistoriaa tai nimensä taustoja tuntematta tunnen kiusausta katsoa Geoffreyn edustaman imperialismin ohi nimen paljon aboriginaalimmalta kuulostavaan loppuosaan.
Ei niin, että tämä musiikillisestikaan olisi kovin kaukana siitä imperialismista. Paljon tästä on haistettavissa sellaiseen aikuisrockin sekaan uivan kevyen folkin sävyjä - mutta kyllä tämä silti minusta on maailmanmusiikkia. Ja kategorioihin katsomattakin tulkinta on minusta kiehtovaa. Herkän haurasta ja vähän lakonisesti surullista ehkä - kuten minua puhutteleva folk monta kertaa on. Minuun suurimman vaikutuksen tässä tekee laulajan persoonallisen kaunistelematon ääni ja se, etten jälleen kerran ymmärrä yhtikäs mitään laulu(je)n sisällö(i)stä. Jotain kiehtovaa ja ei-perus-folkihtavaa on biisin jotenkin loitsiva** rakenne ja sen myötä tunnelma. Säkeistökiertoa taajempaan toistuvat kierrot ja pitkät sanattomat lauluosat tuovat tähän jotain sellaista hyvällä tavalla vierasta, mitä en varsinaisesti halua ylitulkita mystiseksi ... ehkä tenhoava olisi sovelias sana tähän?
Rehellisesti sanottuna australialaisen etnisen musiikin tuntemukseni rajoittuu melko lailla siihen termiitein tai tulella ontonnettun eukalyptusputken pörinään. Sen, jolla on kymmenen kirjoitusasua (kuten digeridoo) ja joka ei mitenkään liity Gurrumuliin. Palataan tähän ehkä jossain tulevissa, etnommissa yhteykissä sitten akateemisemmalla otteella...
** Haluan käyttää suomenkielistä vastinetta sanalle chanting, mutta loitsinta menee kyllä lähemmäs jotain risuja heiluttelevia post-pakanoita. En yritä olla ennakkoluuloinen imperialisti; vain kieleni ilmaisuvoiman vanki.
wolrd p&r ethr cntmp
Edellisellä listalla olikin vain yksi kappale. Tässä on viisi, joista poimin kaksi. Näin päästään kivasti siihen tavoittelemaani kolme-biisiä-per-postaus-tahtiin. Rajanveto näiden välillä on häilyvä, mutta totuuttuun tapaan en tässä yhteydessä lähde vanhoja valintojani kyseenalaistamaan. Siispä tästä:
Souad Massi - Theghri
Ammoin töissäni levykaupassa törmäsin vaaleanpunaiseksi sävytettyyn levynkanteen, jossa nainen katsoo hajamielisen kaihoisasti ulos kuvasta. Hiukset ovat poninhännällä, Päällä on neule ja sylissä akustinen kitara. Siitä ei kovin paljon folkimmaksi pääse? Paitsi, että tämä lista olikin maailmanmusiikkia. Massi on algerialainen, joskin sittemmin jossain määärin eurooppalaistunut taiteilija, jonka musiikki ainakin minun korvaani kuulostaa varsin pohjoisafrikkalaiselta -- vaikka instrumentaatio ja soundimaailma ei korostuneesti sinne nojaakaan.
Lopputulos on länsimaiseen musiikkiin tottuneelle korvalleni kiehtovan vieras ja kuitenkin sangen lähestyttävä. Laulajan ääni on kaunis ja kirkas ja samalla kieli, äänteet ja fraseeraus eksoottisia. Jos tämän laittaa taustamusiikiksi, se toimii mainiosti vaikka Simon & Garfunkelin seassa, mutta kuten banaalin rinnastukseni vastapuoli, myös tämä kestää huolellisemmankin tarkastelun. Laulun soljuva ja kauniisti polveileva tulkinta yhdessä harkitusti hillityn soitannan ja taustojen kanssa aukeavat kunnolla vasta kun tämän äärelle rauhoittuu. Luulen, että suhteettoman iso teemuki (jos on messinkikoristeinen lasinen, niin kokoon katsomatta se) tai viinilasi eivät olisi häiriöksi. Teessä on todennäköisesti syytä käyttää minttua...
Tätä kirjoittaessani koko ajan innostun enemmän tästä. Täytynee seuraavaksi hetki tai pari kuunnella Massia nimenomaan kunnolla keskittyen. Se saattaa hyvinkin tuottaa jollain aikataululla lisää biisejä näille listoille...
Árstíðir - Ljóð í sand
Tämä orkesteri on Islannista. Tiedän sen lähinnä noista kirjainmerkeistä, joita ei taideta kovin laajalti muualla käyttää. Muuten en oikeastaan tiedä kokoonpanosta yhtään mitään. Mutta biisi kuulostaa kivalta. Ja kelpaa mainiosti esimerkiksi kappaleesta, jonka perusteella minusta irlantilainen ja skandinaavinen musiikkiperinne muistuttavat toisiaan. Mitään faktaa en tähän jaksa kaivaa, koska etnografinen analyysi ei ole tavoitteeni tässä nyt; syytän viikinkejä. Vaikka ei tässä juuri sotakirveitä kalistellakaan.
Kappale on soitannaltaan ja laulutulkinnaltaan jännittävä sikäli, että siitä oikeastaan puuttuvat monet folkahtavammalle skandimusiikille tyypilliset maneerit, mutta se on silti täysin tunnistettava osa kaanonia. Samaan aikaan kun viuluissa on toki vähän jo iskelmällinenkin ulottuvuus läsnä, on kokonaisuudessa jotain sellaista vaikeasti määriteltävää vibaa, joka suuntaa ajatuksia jopa johonkin isolle ulkoilma-areenalle, missä aurinko on juuri laskemassa katsomorakennelmien taakse ja muutama tuhat ihmistä liehuu fiiliksissään. Joko mielikuvatukseni ovat vauhdikkaasti viritettyinä, tai sitten se on tämä biisi -- kaikessa näennäisessä yksinkertaisuudessaan.
--
Jospa tässä kirjoitusrytmi löytyisi taas kesän loppua ja arkea kohden. Voisi sivuraiteita ja mitälie metajuttujakin kirjoitella auki tänne. Mutta! Nyt meet ulos aurinkoon siitä blogeja lukemasta, kun vielä kesää on. Kohta on taas metri lunta ja saman verran loskaa ja pimeää ja kamalaa. Ihan vielä ei!
tiistai 25. heinäkuuta 2017
Lista 0014 - rockpop uptmp x-vintg
Moi. Oli vähän lomaa, nyt ei taas ole. Kirjoitan vanhasta musiikista.
Tai no, vanhasta ja "vanhasta". Ainakin näin kevyemmän nuorisomusiikin kontekstissa vanhasta; alkuhämäryyksistä ehkä jopa? Otos keskittyy 50-luvulle, mutta taidetaan sieltä pistoja tehdä melkein 70-luvulle asti. Kuten tavallista, määrittävämpänä tekijänä tyyli kuin nimenomainen julkaisuvuosi. Aikanaan näistä valtaosa on varmasti tulkittu nimen ja omaan rock'n'rolliksi, mutta suhteessa moneen uudempaan asiaan on pop-vektori tässä ajassa vahva. Ainakin sen verran, että ovat omasta vinkkelistäni paremmin tässä rockpopissa ihan rokkirockin sijaan.
Ainakin tällä hetkellä; kyllähän nämä rajavedot itseäkin tasaisesti kyseenalaistuttavat.
Omat hankaluutensa kategorioiden rajamaille luovat myös tulkinnan ja rytmiikan nyanssit, joilla samakin kappale olisi periaatteessa hyvin, hyvin helppoa saada muljahtamaan kategoriasta toiseen tai takaisin. Yritän vain sanoa, että subjektiivista. Mutta lista on rockpop uptmp x-vntg ja sen äärelle johtava hakemistopuu näyttää tältä:
GENRET
POP ROCK HIP
ROCK
ROCKPOP
rockpop uptmp
rockpop uptmp x-vntg
Listalla on juuri nyt 29 kappaletta, joista muutama näköjään spotify-jakelun ulottumattomissa. Vanhojen aikojen artistien ollen kyseessä, uumoilen tämän kertovan perikuntien ja/tai muiden oikeudenhaltijoiden säädöistä ja digijakelun vierastamisesta tai vierastamattomuudesta. Noin vuorotelleen siis, kun ensin on saatavilla ja sitten ei. Ja kohta ehkä taas on. No, täytyyhän lakimiestenkin syödä...
Tunnen tässä listaa kahlatessani sellaista pientä kiusausta jättää nostoista tyystin pois sekä Elviksen, Beatlesin että Beach Boysin. Ei siksi, etteivät ansaitsisi tulla nostetuksi, vaan siksi, että ne ovat kuitenkin varmaankin kategorisesti kaikille itseään musiikkiblogi-alkuisille asioille altistaville tuttuja* tavalla tai toisella.
Joten joo; jätän heidät pois. Mitä suurimmalla rakkaudella ja kunnioituksella toki.
Beatles on muuten kovin hankala tapaus monessa kohtaa, koska ovat määritelleet niin paljon suuntia, mihin musiikilla sittemmin on menty ties kuinka monien orkestereiden voimin, että tuntuu karulta niputtaa niitä alkuperäisiä oivalluksia kaiken myöhemmän kanssa samaan nippuun. Jokus laitan niitä sitten vähän tyylillisesti vanhempaan seuraan, joskus ehkä uudempaan - kun en oikein osaa päättää. Ja tälläkin listalla olevien Help!in ja I Saw Her Standing Theren välillä tuntuu tyylillisesti olevan toistakymmentä vuotta.
* Vai yleistänkö nyt omalta möhistelyjakkaraltani liikaa ja asetan kohtuuttomia vaatimuksia molemmille 80-luvin jälkeen syntyneille lukijoille? Ok, jos Beatles, Elvis tai Beach Boys eivät ole tuttuja, niin siitä tulee nyt sitten tässä sellainen pitkä miinus tai kotiläksy. Näitä kysytään tentissä. Tässä kirjoituksessa ei nyt enempää.
The Contours - Do You Love Me
Kyllä ennen osattiin tehdä hyviä sanoituksia. Ei mitään tyhmiä renkutussanoituksia, kuten kaikki nykyään. Niinku vaikka Beatlesin "she loves you jee jee jee" tai tämä "do you love me now that I can dance". Toki Beatles toteaa vielä suunnilleen, että "eihän se väärin ole" ja tässäkin seikkaperäisesti kerrotaan, mitä kaikkia tansseja sitä oikein nyt osataan. -- No ok, onhan tästä vielä matkaa vaikka sen yhden siihen Anaconda-lauluun. Mutta siis pointin tapaisena yhtäältä se, että höpöjä sanoituksia on aina tehty, kuten "kunnollisiakin" ja toisaalta, ettei hyvän biisin edellytyksenä välttämättä tarvitse olla oikein erinomaisen syvällinen sanoma. Ainakaan aina?
En tiedä voiko musiikkikappaletta spoilata elokuvan tapaan tekemällä juonipaljastuksia, mutta senkin uhalla että voi, en malta olla vähän riehaantumatta siitä, miten tässä kappaleessa lopun fade outin jälkeen palataan vielä uudestaan meinkinkeihin. Onhan erinäköisiä taukoja tai valelopetuksia nähty toki ennenkin, mutta varsinaisen feidauksen kautta en toista moista saa mieleeni. Olisikohan tämä tehty joskus loppufeidauksien ensimmäisen tulemisen aikaan koko biisi peräti?
Kitty, Daisy & Lewis - Honolulu Rock-a Roll-a
No tämähän on tyyppiesimerkki siitä mitä tuossa alussa yritin kanavoida. Vaikka nimessa ihan mainitaan juuri se ... öö ... rock-a roll-a. Ja samaan aikaan tulkinnan muikea tyttömäisyys** saa sen ainakin minun korvaan kuulostamaan nimenomaan popilta - oikeastaan melkein iskelmöivältä. Sellaisessa technicolorin vähän ylisaturoituneessa ja okraan kallistuvassa värimaailmassa mennään kuitenkin tässä. Vanhan ajan meininki, mutta ehkä vähemmän kliseisesti tai ainakin vähemmän kuluneesti, kuin jossain kaikkein vakioimmissa tapauksissa.
Harmitonta hömppää, mutta mukavalla tavalla sellaista. Enkä ollenkaan suostu olemaan pahoillani kun tykkään.
**Paljastinko juuri salaa assosioivani naisten tulkitseman musiikin helpommin popiksi kuin rockiksi?! Näin ne sukupuolittuneet rakenteet toimivat, niinkö? Apua!? En varsinaisesti osaa järkeillä tietäni ulos tästä väittämästä, vaikkei käsillä oleva esimerkki kenties räikein tapaus olekaan -- joten ehkä se kohdallani jotenkin tosiaan pitää paikkansa. En minä halua kieltää työtöiltä tai naisilta rokkia! Tämä ei jää tähän; tästä täytyy kirjoittaa ihan oma postauksensa vielä. Hyi minua!
Dion - Run Around Sue
60-luvulle tultaessa ainakin angloamerikkalaistuneessa nuorisolaisuudessa kova juttu olivat erilaiset laulajakongolmeraatit. Soittajat soittivat anonyymisti ja lauluyhtyeet lauloivat kuten solistit ikään. Tekisi mieleni sanoa, että Beatlesinkin alkuaikojen pukulinja juontaa juurensa tähän kaanoniin, jota poimittu Dion (& The Belmonts) edustaa mallikkaasti.
Varsinaisen leadin lisäksi mukana ovat vahvasti hilpeän ihastuttavat hep ja hop ja aaa ja bom-di-hiidi-diidi, jotka tässä kirjoittaessani juuri tajuan tosiaan osaavani melkein vaistomaisesti kiinnittää omaksi ilmiökseen, joka nähdäkseni nimenomaan edeltää klassisen nelihenkisen rokkibändin prototyypin vakiintumista. Kenties vähän noloa, mutta matkalla kohti 50-luvun loppua teen näköjään mielikuvissani pienen välipysähdyksen vuodessa 1985, josta matka varhempaan jatkuu sillä yhdellä DeLoreanilla. Chuck Berryn serkulle terveisiä.
...ja vielä bonuksena
The Wonders - That Thing You Do!
(oikeastaan esittäjäksi pitäisi merkitä The One-ders, mutta mennään soundtrackin listauksen mukaan)
Wikipedian määritelmän mukaan trollauksen "ensisijainen tarkoitus on ärsyttää ihmisiä, aiheuttaa ristiriitoja (...) ja saada vastaukseksi (...) ennalta-arvattavia viestejä". En tunnusta sortuvani siihen, vaikka hieman haluankin provosoida tällä. Tämä biisi on vuodelta 1996 (tai jos samannimisen elokuvan maailmaan halutaan uskoa, vuodelta 1964) ja on tässä siksi, että ei se tyylillisesti mihinkään muuallekaan kuulu. Pastissi.
Haluan tällä palata vielä hiukan tuohon alussa mainitsemaani tyylilliseen linjavetoon tämän ja muidenkin listojeni koostamisessa. Jos banaali viittaus internetin mainioon ankkatestiin sallitaan: Jos se näyttää ankalta, jos se ui kuin ankka ja jos se vaakkuu kuin ankka, sen saa ...no, laittaa vanhan rockpopin listalle.
Olen jälleen sortumaisillani elokuvablogin puolelle:
That Thing You Do! on vähän niin kuin Steve Zahn; hyväntuulisen harmiton, hauskan hömppä ja siinä on Steve Zahn. Vähän niin kuin tämä biisikin. Paitsi että sen studioversiossa ei käsittääkseni ole Steve Zahn. Mutta elokuvassa on. Steve Zahn.
--
Huomaan pohtivani, mikä tällaisessa vanhemmassa musiikissa minuun vetoaa. Ei siis niin, että olisi jotenkin muita aikakausia kiehtovampaa, vaan koska huomaan vertailun myöhempään musiikkiin vaikeutuvan jossain 70-luvun tietämillä. Liekö kyse jostain oudosta nostalgiasta, johonkin mitä en koskaan ole kokenutkaan tai erilaisesta tuotannosta -- vai peräti jostain suureellisemmasta? Onko maailma muuttunut niin paljon, että sitä on vaikeampi suhteuttaa omaansa kuluneempien aikojen takaa?
Todennäköisesti kyse on vähän kaikesta edellämainitusta (eikä mitään sellaista selkeää rajaa tietenkään ole), mutta jotenkin olisi hauskaa onnistua hahmottamaan nostalgian rooli osana omia tykkäämisiään. Silleen akateemisesti; eihän sillä mitään käytännön merkitystä ole, miksi jostain tykkää tai on tykkäämättä.
Tai no, vanhasta ja "vanhasta". Ainakin näin kevyemmän nuorisomusiikin kontekstissa vanhasta; alkuhämäryyksistä ehkä jopa? Otos keskittyy 50-luvulle, mutta taidetaan sieltä pistoja tehdä melkein 70-luvulle asti. Kuten tavallista, määrittävämpänä tekijänä tyyli kuin nimenomainen julkaisuvuosi. Aikanaan näistä valtaosa on varmasti tulkittu nimen ja omaan rock'n'rolliksi, mutta suhteessa moneen uudempaan asiaan on pop-vektori tässä ajassa vahva. Ainakin sen verran, että ovat omasta vinkkelistäni paremmin tässä rockpopissa ihan rokkirockin sijaan.
Ainakin tällä hetkellä; kyllähän nämä rajavedot itseäkin tasaisesti kyseenalaistuttavat.
Omat hankaluutensa kategorioiden rajamaille luovat myös tulkinnan ja rytmiikan nyanssit, joilla samakin kappale olisi periaatteessa hyvin, hyvin helppoa saada muljahtamaan kategoriasta toiseen tai takaisin. Yritän vain sanoa, että subjektiivista. Mutta lista on rockpop uptmp x-vntg ja sen äärelle johtava hakemistopuu näyttää tältä:
GENRET
POP ROCK HIP
ROCK
ROCKPOP
rockpop uptmp
rockpop uptmp x-vntg
Listalla on juuri nyt 29 kappaletta, joista muutama näköjään spotify-jakelun ulottumattomissa. Vanhojen aikojen artistien ollen kyseessä, uumoilen tämän kertovan perikuntien ja/tai muiden oikeudenhaltijoiden säädöistä ja digijakelun vierastamisesta tai vierastamattomuudesta. Noin vuorotelleen siis, kun ensin on saatavilla ja sitten ei. Ja kohta ehkä taas on. No, täytyyhän lakimiestenkin syödä...
Tunnen tässä listaa kahlatessani sellaista pientä kiusausta jättää nostoista tyystin pois sekä Elviksen, Beatlesin että Beach Boysin. Ei siksi, etteivät ansaitsisi tulla nostetuksi, vaan siksi, että ne ovat kuitenkin varmaankin kategorisesti kaikille itseään musiikkiblogi-alkuisille asioille altistaville tuttuja* tavalla tai toisella.
Joten joo; jätän heidät pois. Mitä suurimmalla rakkaudella ja kunnioituksella toki.
Beatles on muuten kovin hankala tapaus monessa kohtaa, koska ovat määritelleet niin paljon suuntia, mihin musiikilla sittemmin on menty ties kuinka monien orkestereiden voimin, että tuntuu karulta niputtaa niitä alkuperäisiä oivalluksia kaiken myöhemmän kanssa samaan nippuun. Jokus laitan niitä sitten vähän tyylillisesti vanhempaan seuraan, joskus ehkä uudempaan - kun en oikein osaa päättää. Ja tälläkin listalla olevien Help!in ja I Saw Her Standing Theren välillä tuntuu tyylillisesti olevan toistakymmentä vuotta.
* Vai yleistänkö nyt omalta möhistelyjakkaraltani liikaa ja asetan kohtuuttomia vaatimuksia molemmille 80-luvin jälkeen syntyneille lukijoille? Ok, jos Beatles, Elvis tai Beach Boys eivät ole tuttuja, niin siitä tulee nyt sitten tässä sellainen pitkä miinus tai kotiläksy. Näitä kysytään tentissä. Tässä kirjoituksessa ei nyt enempää.
The Contours - Do You Love Me
Kyllä ennen osattiin tehdä hyviä sanoituksia. Ei mitään tyhmiä renkutussanoituksia, kuten kaikki nykyään. Niinku vaikka Beatlesin "she loves you jee jee jee" tai tämä "do you love me now that I can dance". Toki Beatles toteaa vielä suunnilleen, että "eihän se väärin ole" ja tässäkin seikkaperäisesti kerrotaan, mitä kaikkia tansseja sitä oikein nyt osataan. -- No ok, onhan tästä vielä matkaa vaikka sen yhden siihen Anaconda-lauluun. Mutta siis pointin tapaisena yhtäältä se, että höpöjä sanoituksia on aina tehty, kuten "kunnollisiakin" ja toisaalta, ettei hyvän biisin edellytyksenä välttämättä tarvitse olla oikein erinomaisen syvällinen sanoma. Ainakaan aina?
En tiedä voiko musiikkikappaletta spoilata elokuvan tapaan tekemällä juonipaljastuksia, mutta senkin uhalla että voi, en malta olla vähän riehaantumatta siitä, miten tässä kappaleessa lopun fade outin jälkeen palataan vielä uudestaan meinkinkeihin. Onhan erinäköisiä taukoja tai valelopetuksia nähty toki ennenkin, mutta varsinaisen feidauksen kautta en toista moista saa mieleeni. Olisikohan tämä tehty joskus loppufeidauksien ensimmäisen tulemisen aikaan koko biisi peräti?
Kitty, Daisy & Lewis - Honolulu Rock-a Roll-a
No tämähän on tyyppiesimerkki siitä mitä tuossa alussa yritin kanavoida. Vaikka nimessa ihan mainitaan juuri se ... öö ... rock-a roll-a. Ja samaan aikaan tulkinnan muikea tyttömäisyys** saa sen ainakin minun korvaan kuulostamaan nimenomaan popilta - oikeastaan melkein iskelmöivältä. Sellaisessa technicolorin vähän ylisaturoituneessa ja okraan kallistuvassa värimaailmassa mennään kuitenkin tässä. Vanhan ajan meininki, mutta ehkä vähemmän kliseisesti tai ainakin vähemmän kuluneesti, kuin jossain kaikkein vakioimmissa tapauksissa.
Harmitonta hömppää, mutta mukavalla tavalla sellaista. Enkä ollenkaan suostu olemaan pahoillani kun tykkään.
**Paljastinko juuri salaa assosioivani naisten tulkitseman musiikin helpommin popiksi kuin rockiksi?! Näin ne sukupuolittuneet rakenteet toimivat, niinkö? Apua!? En varsinaisesti osaa järkeillä tietäni ulos tästä väittämästä, vaikkei käsillä oleva esimerkki kenties räikein tapaus olekaan -- joten ehkä se kohdallani jotenkin tosiaan pitää paikkansa. En minä halua kieltää työtöiltä tai naisilta rokkia! Tämä ei jää tähän; tästä täytyy kirjoittaa ihan oma postauksensa vielä. Hyi minua!
Dion - Run Around Sue
60-luvulle tultaessa ainakin angloamerikkalaistuneessa nuorisolaisuudessa kova juttu olivat erilaiset laulajakongolmeraatit. Soittajat soittivat anonyymisti ja lauluyhtyeet lauloivat kuten solistit ikään. Tekisi mieleni sanoa, että Beatlesinkin alkuaikojen pukulinja juontaa juurensa tähän kaanoniin, jota poimittu Dion (& The Belmonts) edustaa mallikkaasti.
Varsinaisen leadin lisäksi mukana ovat vahvasti hilpeän ihastuttavat hep ja hop ja aaa ja bom-di-hiidi-diidi, jotka tässä kirjoittaessani juuri tajuan tosiaan osaavani melkein vaistomaisesti kiinnittää omaksi ilmiökseen, joka nähdäkseni nimenomaan edeltää klassisen nelihenkisen rokkibändin prototyypin vakiintumista. Kenties vähän noloa, mutta matkalla kohti 50-luvun loppua teen näköjään mielikuvissani pienen välipysähdyksen vuodessa 1985, josta matka varhempaan jatkuu sillä yhdellä DeLoreanilla. Chuck Berryn serkulle terveisiä.
...ja vielä bonuksena
The Wonders - That Thing You Do!
(oikeastaan esittäjäksi pitäisi merkitä The One-ders, mutta mennään soundtrackin listauksen mukaan)
Wikipedian määritelmän mukaan trollauksen "ensisijainen tarkoitus on ärsyttää ihmisiä, aiheuttaa ristiriitoja (...) ja saada vastaukseksi (...) ennalta-arvattavia viestejä". En tunnusta sortuvani siihen, vaikka hieman haluankin provosoida tällä. Tämä biisi on vuodelta 1996 (tai jos samannimisen elokuvan maailmaan halutaan uskoa, vuodelta 1964) ja on tässä siksi, että ei se tyylillisesti mihinkään muuallekaan kuulu. Pastissi.
Haluan tällä palata vielä hiukan tuohon alussa mainitsemaani tyylilliseen linjavetoon tämän ja muidenkin listojeni koostamisessa. Jos banaali viittaus internetin mainioon ankkatestiin sallitaan: Jos se näyttää ankalta, jos se ui kuin ankka ja jos se vaakkuu kuin ankka, sen saa ...no, laittaa vanhan rockpopin listalle.
Olen jälleen sortumaisillani elokuvablogin puolelle:
That Thing You Do! on vähän niin kuin Steve Zahn; hyväntuulisen harmiton, hauskan hömppä ja siinä on Steve Zahn. Vähän niin kuin tämä biisikin. Paitsi että sen studioversiossa ei käsittääkseni ole Steve Zahn. Mutta elokuvassa on. Steve Zahn.
--
Huomaan pohtivani, mikä tällaisessa vanhemmassa musiikissa minuun vetoaa. Ei siis niin, että olisi jotenkin muita aikakausia kiehtovampaa, vaan koska huomaan vertailun myöhempään musiikkiin vaikeutuvan jossain 70-luvun tietämillä. Liekö kyse jostain oudosta nostalgiasta, johonkin mitä en koskaan ole kokenutkaan tai erilaisesta tuotannosta -- vai peräti jostain suureellisemmasta? Onko maailma muuttunut niin paljon, että sitä on vaikeampi suhteuttaa omaansa kuluneempien aikojen takaa?
Todennäköisesti kyse on vähän kaikesta edellämainitusta (eikä mitään sellaista selkeää rajaa tietenkään ole), mutta jotenkin olisi hauskaa onnistua hahmottamaan nostalgian rooli osana omia tykkäämisiään. Silleen akateemisesti; eihän sillä mitään käytännön merkitystä ole, miksi jostain tykkää tai on tykkäämättä.
maanantai 3. heinäkuuta 2017
Esittelemisen arvoisia asioita 07/17
Aina välillä pääsee esittelemään jonkun uuden artistin ihmiselle, joka innostuu siitä ihan tosi paljon. Se on aika etuoikeutettu tilanne ja siinä tuntee itsensä melkein tärkeäksi. Tämä blogi sinällään saattaa - ainakin toivottavasti - toimia jollekin juuri näin. Samaan aikaan tunnen kuitenkin tarvetta pyrkiä tähän myös astetta aktiivisemmin, joten annoin itselleni luvan kirjoittaa tällaisen itsetarkoituksellisen artistiesittelypostauksen muiden tekstien lomaan.
Tästä voisi tulla vaikka puolivuosittainen juttu? En ole ihan varma frekvensisstä, jolla näitä asioita oikeasti ilmenee, mutta kokeillaan. Saanpahan samalla itsekin jonkinlaista ajallista perspektiiviä tottumuksiini? Tosi vaikeaa on muuten arvioida, kauanko siitä on kun jonkun tietyn artistin olen löytänyt. Tuoreen julkaisun ollen kyseessä tilanne on tietenkin julkaisuajankohdan perusteella helppo - mutta harvoin on näin. Olen hidas löytämään uusia juttuja ja yleensä se tapahtuu jotenkin omaehtoisen änkyröinnin kautta vasta. Super Massive Black Hole soi jo radiossa, kun löysin Absolutionin ja koko Musen. Prodigy putosi vasta Fat of the Landilla ...ja Tracy Chapman vuonna 2015.
Kuten sanottua, valetoimittaja minussa tietenkin haluaa kuvitella tekevänsä tiettäväksi uusia tai ainakin vähemmälle huomiolle jääneitä asioita (en tarkoita edellä mainittuja), mutta asian todellista tolaa en oikein osaa lukijakuntaan suhteuttaa. Varmaankin tässä jotain olisi, edes vähän vieraampia jollekin, luulen. Kiva olis kuulla, jos vaikka joku juttu onnistuu yllättämään tai putoaa tai muuten reagoituttaa.
--
Oikeastaan, koska tässä nyt hetken pohdittuani näyttäisi olevan tuloillaan aika paljon asioita joita haluan tällaiseen yhteyteen listata, voisinkin tehdä tästä nostelusta puolivuosittaisen sijaan vaikka kuukausittainen ja katsoa siltä pohjalta eteenpäin, mihin paukut riittävät. Ei kai tämä niin kaukana blogin kirjatusta tarkoitusperästä ole ... eihän?
Tästä siis lähtee osa 1, heinäkuu:
Katinka Rabe
Katinka on olemassa spotifyssa tällä hetkellä kuuden kappaleen arvoisesti. Niistä puolet on minusta oikein hyviä ja se toinen puoli vallan erinomaisia. Haluaisin ajatella, että tässä on sävyjä siitä mihin kotimainen ... sanotaanko nyt sitten pop (?) olisi menossa. Jonkinasteista yhtenevyyttä haistan Sallan ja Miron matka maailman ympäri:iin ja Yonaan, mutta samalla myös arvoisiin vanhoihin tekijöihin; kenties nuorempaan Samuli Putroon, jopa.
Sinänsähän analogiat toki ovat vähän tarpeettomia, varsinkin kun tähänastisten julkaisujen sisäinen variaatio on huomattavan suurta. Sikäli tuolla loppuun laittamallani poiminnalla ei oikeastaan kannatakaan kuvitella tavoittavansa mitään sen suureellisempaa kokonaiskuvaa; se vain sattuu olemaan minun suosikkini.
Jotenkin on kivasti lakonisen rönsyilevä ja samaan aikaan tarkkanäköinen meininki kaikkineen.
TJEU: Kun hyppää ilmaan
City of the sun
Jossain vaiheessa ehdin jo vähän ajatella, että New Yorkin kiinnostavuus musiikkiskenessä olisi laantumaan päin. Toisaalta sieltä tulee sitten vaikka tämä pumppu. Vaikka sinänsä soinnin voisi sijoittaa Amerikan mantereilla aika paljon etelämmäksikin, niin ehkä juuri se konglomeraatti kaikkia niitä vaikutteita, joita tässä on, kiinnittää sitten kuitenkin tällaiseen itärannikon intellektualismiin ... vai miksi sitä nyt sitten pitäisikään kutsua. Hyvä ystäväni Wikipedia kertoo, että tämä on indierock-akustista-postrock-flamenco-mustalaisjazzia. Mojovaa.
Itse löysin tämän ihan vasta tässä pari viikkoa sitten, vaikka onkin ollut olemassa jo 2011 (sanoo Wiki). Jotenkin tämä tarttuu päässäni samaan juonteeseen, kuin Rodrigo y Gabriela, joilla toki flamenco on sangen määrittävä osa musiikkia. Post rockin äärellä olen ennenkin viettänyt aikaani, joten City of the Sun on ehkä sitä kautta nopeammin iholla ja vähemmän eksotiikkansa kautta, mutta ehkä juuri runsaat vaikutteet haarovat tämän jostain Cloud Cultin ja Mogwain lomasta enemmän omanlaisekseen. Estas Tonne voisi olle tälle rinnasteinen ehkä. Siihen nähden, että tuomitsin analogiat tuossa Katinka Raben kohdalla tarpeettomiksi, niitä tulikin sitten aika monta.
Olispa jännä nähdä nämä livenä.
TJEU: Time
Tilhet pajut ja muut
Siihen nähden, että seuraan melko laiskasti kotimaista musiikkimediaa oikeastaan mistään, löysin tämän kohtuullisen nopeasti. Media aloitti meuhkaamisen syksyllä 2015 ja joskus 2016 alussa vissiin bongasin tämän spotifyn siitä sivuikkunasta, missä näkee mitä kaverit kuuntelevat. En kylläkään muista, kuka tätä siellä mahtoi kuunnella, mutta olipa kiva että kuunteli.
Jos nyt analogiavetoisesti tätäkin pitää analysoida, niin tässä kuuluu minusta ainakin Stellan ja Ultra Bran kaikuja - ilman että varsinaisesti kuitenkaan tuntuu mitenkään kloonilta. Ehkä tulkinnassa on jotain sellaista omakohtaisen oloista ajatusta, joka tekee tästä nimenomaan omansa.
Stellamaisen hallitut taustat tukevat ihastuttavan latautunutta laulantaa, jossa pitkissä vokaaleissa viipyillään pontevasti, mutta kuitenkin vapaana patetiasta. Jotenkin viehkeän suoraviivaista, jos sellainen termi musiikillisessa yhteydessä on mahdollinen?
TJEU: Täällä kaukana
Bonus!
Näin loppuun vielä lisäekstrabonusyllätykseä ajattelin nostaa yhden artistin, joka ei ole mitenkään uusi, mutta johon ehkä haluan kiinnittää huomion uudesta kulmasta. Minusta Anssi Kela on jotenkin hieno hahmo. Tai hyvä tyyppi, sikäli kuin julkisuuskuva antaa mahdollisuuden sitä arvioida. Sillä tuntuu olevan prioriteetit hyvin kunnossa ja valmiudet ja halu tuoda ajatuksiaan esiin myös (ja jopa ennenkaikkea?) muuten kuin musiikkinsa kautta. Että vaikka on vähän sellaista mikanfaijanbmw- ja mitälie tositeeveestigmaa, niin kehotan havainnoimaan mitä kaikkea muuta herra on tehnyt esimerkiksi somessa - ja mitä kaikkea kirjoittanut tekijänoikeuksista ja striimauspalveluista ja monesta muusta jutusta. Nii ja jos haluaa itseään yllättää musiikillisesti, niin sehän teki musaa jo joskus vuonna Neon2. Bändin nimi oli Pekka ja Susi.
On Kelalla toki kourallinen ihan hyviä biisejäkin, mutta en erityisesti pidä itseäni fanina tai edes aktiivisena tuotantonsa kuluttajana. Ajatuksiaan joka tapauksessa arvostan ja haluaan haastaa itseään. Respect.
TJEU: Mä haluun viihdyttää
Tästä voisi tulla vaikka puolivuosittainen juttu? En ole ihan varma frekvensisstä, jolla näitä asioita oikeasti ilmenee, mutta kokeillaan. Saanpahan samalla itsekin jonkinlaista ajallista perspektiiviä tottumuksiini? Tosi vaikeaa on muuten arvioida, kauanko siitä on kun jonkun tietyn artistin olen löytänyt. Tuoreen julkaisun ollen kyseessä tilanne on tietenkin julkaisuajankohdan perusteella helppo - mutta harvoin on näin. Olen hidas löytämään uusia juttuja ja yleensä se tapahtuu jotenkin omaehtoisen änkyröinnin kautta vasta. Super Massive Black Hole soi jo radiossa, kun löysin Absolutionin ja koko Musen. Prodigy putosi vasta Fat of the Landilla ...ja Tracy Chapman vuonna 2015.
Kuten sanottua, valetoimittaja minussa tietenkin haluaa kuvitella tekevänsä tiettäväksi uusia tai ainakin vähemmälle huomiolle jääneitä asioita (en tarkoita edellä mainittuja), mutta asian todellista tolaa en oikein osaa lukijakuntaan suhteuttaa. Varmaankin tässä jotain olisi, edes vähän vieraampia jollekin, luulen. Kiva olis kuulla, jos vaikka joku juttu onnistuu yllättämään tai putoaa tai muuten reagoituttaa.
--
Oikeastaan, koska tässä nyt hetken pohdittuani näyttäisi olevan tuloillaan aika paljon asioita joita haluan tällaiseen yhteyteen listata, voisinkin tehdä tästä nostelusta puolivuosittaisen sijaan vaikka kuukausittainen ja katsoa siltä pohjalta eteenpäin, mihin paukut riittävät. Ei kai tämä niin kaukana blogin kirjatusta tarkoitusperästä ole ... eihän?
Tästä siis lähtee osa 1, heinäkuu:
Katinka Rabe
Katinka on olemassa spotifyssa tällä hetkellä kuuden kappaleen arvoisesti. Niistä puolet on minusta oikein hyviä ja se toinen puoli vallan erinomaisia. Haluaisin ajatella, että tässä on sävyjä siitä mihin kotimainen ... sanotaanko nyt sitten pop (?) olisi menossa. Jonkinasteista yhtenevyyttä haistan Sallan ja Miron matka maailman ympäri:iin ja Yonaan, mutta samalla myös arvoisiin vanhoihin tekijöihin; kenties nuorempaan Samuli Putroon, jopa.
Sinänsähän analogiat toki ovat vähän tarpeettomia, varsinkin kun tähänastisten julkaisujen sisäinen variaatio on huomattavan suurta. Sikäli tuolla loppuun laittamallani poiminnalla ei oikeastaan kannatakaan kuvitella tavoittavansa mitään sen suureellisempaa kokonaiskuvaa; se vain sattuu olemaan minun suosikkini.
Jotenkin on kivasti lakonisen rönsyilevä ja samaan aikaan tarkkanäköinen meininki kaikkineen.
TJEU: Kun hyppää ilmaan
City of the sun
Jossain vaiheessa ehdin jo vähän ajatella, että New Yorkin kiinnostavuus musiikkiskenessä olisi laantumaan päin. Toisaalta sieltä tulee sitten vaikka tämä pumppu. Vaikka sinänsä soinnin voisi sijoittaa Amerikan mantereilla aika paljon etelämmäksikin, niin ehkä juuri se konglomeraatti kaikkia niitä vaikutteita, joita tässä on, kiinnittää sitten kuitenkin tällaiseen itärannikon intellektualismiin ... vai miksi sitä nyt sitten pitäisikään kutsua. Hyvä ystäväni Wikipedia kertoo, että tämä on indierock-akustista-postrock-flamenco-mustalaisjazzia. Mojovaa.
Itse löysin tämän ihan vasta tässä pari viikkoa sitten, vaikka onkin ollut olemassa jo 2011 (sanoo Wiki). Jotenkin tämä tarttuu päässäni samaan juonteeseen, kuin Rodrigo y Gabriela, joilla toki flamenco on sangen määrittävä osa musiikkia. Post rockin äärellä olen ennenkin viettänyt aikaani, joten City of the Sun on ehkä sitä kautta nopeammin iholla ja vähemmän eksotiikkansa kautta, mutta ehkä juuri runsaat vaikutteet haarovat tämän jostain Cloud Cultin ja Mogwain lomasta enemmän omanlaisekseen. Estas Tonne voisi olle tälle rinnasteinen ehkä. Siihen nähden, että tuomitsin analogiat tuossa Katinka Raben kohdalla tarpeettomiksi, niitä tulikin sitten aika monta.
Olispa jännä nähdä nämä livenä.
TJEU: Time
Tilhet pajut ja muut
Siihen nähden, että seuraan melko laiskasti kotimaista musiikkimediaa oikeastaan mistään, löysin tämän kohtuullisen nopeasti. Media aloitti meuhkaamisen syksyllä 2015 ja joskus 2016 alussa vissiin bongasin tämän spotifyn siitä sivuikkunasta, missä näkee mitä kaverit kuuntelevat. En kylläkään muista, kuka tätä siellä mahtoi kuunnella, mutta olipa kiva että kuunteli.
Jos nyt analogiavetoisesti tätäkin pitää analysoida, niin tässä kuuluu minusta ainakin Stellan ja Ultra Bran kaikuja - ilman että varsinaisesti kuitenkaan tuntuu mitenkään kloonilta. Ehkä tulkinnassa on jotain sellaista omakohtaisen oloista ajatusta, joka tekee tästä nimenomaan omansa.
Stellamaisen hallitut taustat tukevat ihastuttavan latautunutta laulantaa, jossa pitkissä vokaaleissa viipyillään pontevasti, mutta kuitenkin vapaana patetiasta. Jotenkin viehkeän suoraviivaista, jos sellainen termi musiikillisessa yhteydessä on mahdollinen?
TJEU: Täällä kaukana
Bonus!
Näin loppuun vielä lisäekstrabonusyllätykseä ajattelin nostaa yhden artistin, joka ei ole mitenkään uusi, mutta johon ehkä haluan kiinnittää huomion uudesta kulmasta. Minusta Anssi Kela on jotenkin hieno hahmo. Tai hyvä tyyppi, sikäli kuin julkisuuskuva antaa mahdollisuuden sitä arvioida. Sillä tuntuu olevan prioriteetit hyvin kunnossa ja valmiudet ja halu tuoda ajatuksiaan esiin myös (ja jopa ennenkaikkea?) muuten kuin musiikkinsa kautta. Että vaikka on vähän sellaista mikanfaijanbmw- ja mitälie tositeeveestigmaa, niin kehotan havainnoimaan mitä kaikkea muuta herra on tehnyt esimerkiksi somessa - ja mitä kaikkea kirjoittanut tekijänoikeuksista ja striimauspalveluista ja monesta muusta jutusta. Nii ja jos haluaa itseään yllättää musiikillisesti, niin sehän teki musaa jo joskus vuonna Neon2. Bändin nimi oli Pekka ja Susi.
On Kelalla toki kourallinen ihan hyviä biisejäkin, mutta en erityisesti pidä itseäni fanina tai edes aktiivisena tuotantonsa kuluttajana. Ajatuksiaan joka tapauksessa arvostan ja haluaan haastaa itseään. Respect.
TJEU: Mä haluun viihdyttää
keskiviikko 28. kesäkuuta 2017
Lista 0013 - isklm poprock dwntmp vntg
Pitääkö ensin määritellä, mitä hittoa on iskelmäpoprock? Ok. Olen ajatellut sen niin, että se on - kuten nimikin toki antaa olettaa - vähän turhan poppia ollakseen iskelmöivää, mutta kuitenkin sen verran kiinni siinä popissa, ettei se oikein iskelmältäkään kuulosta. Tietenkin, jotta tässä olisi mitään järkeä, pitää miettiä myös iskelmän merkitystä. Tai sen ääriviivoja.
Omassa päässäni iskelmä sanana kuulostaa joltain sellaiselta, mitä mielikuvieni alle-keski-ikäiset eivät kuuntele - ainakaan ilman vahvasti ironista konnotaatiota. Näin sanoessani avaan tietenkin parikin tulkintalinjaa; joko olen juuri auttamatta luokitellut itseni tukevasti keski-ikäiseksi, kun (ihan sitä perus-)iskelmääkin listoillani on ... tai sitten tämä on kaikki vain ironiahöpöä eikä mihinkään kuulu suhtautua vakavasti (kuuluuko keski-ikäisiinkään?) ... ja jos näin, mitä jos olenkin samaan aikaan ironisoimassa asioita ja hukannut kokonaan käsitykseni omasta keski-ikäisyydestäni? Mikään ei varmastikaan ole kamalampaa kuin ironia, joka sortuu oman mahdottomuutensa alla myötähäpeään. Huraa! Eiku Boom! koska niin nuorisolainen sanoisi vuonna 2009.
Joku muu päättäköön, missä keski-ikäisyyden rajat menevät. Joka tapauksessa soittolistastoni käsittää myös iskelmää. Ja sellaista poppia/iskelmää, joka on niin lähellä sitä toistakin poolia, että sille on täytynyt oma kansionsa omistaa. Tämä lista on siis nimeltään isklm p&r dwntmp vntg ... jossa se p&r viittaa poprockiin.
Kirjoitushetkellä tämä lista koostuu kuudestatoista kappaleesta, joista vanhimmat taitavat täpärästi yltää 50-luvulle ja uusimmat lienevät tämän vuosituhannen puolelta. Yhteistä vintage-leiman ansaitsemiselle on jonkinlainen menneen ajan meininki -- tai minun kokemukseni siitä. Sä saat hei kokea ihan mitä itse haluat ja ihan vaikka miettiä, miten sekaisin ja pihalla se keski-ikäinen siellä on ja pärisee. Joka tapauksessa kansiorakenne:
GENRET
ISKELMÄ
ISKELMÄ POP ROCK
isklm p&r dwntmp vntg
Olen huomaavinani, että muutamakin listalle poimiutunut kappale voisi hyvin elää elämäänsä myös jossain folk-kontekstin listallani, muttta päätin tässä blogahduksen yhteydessä olla lähtemättä laajempaan inkvisitioon asian tiimoilta. Samaan aikaan toisaalla tuntuu myös, että muidenkin vähemmän-teemaspesifien tyylien (pop, rock jne) äärellä folk-herkkyyteni on jotenkin ylivirittyneessä tilassa; pienikin häivähdys sinne suuntaan ja tiedostan tarpeen folk-kategorisointiin. Tässä analyyttisin korvin listaa kuunnellessa ollaan kenties sitten vastareaktion äärellä jo, kun mekanismi on tiedossa ja seuraukset hahmottuvilla. En mitä tiedä ...?! Ehkä jatkossa kuunnellessa siirtelen jotain jonnekin kuunneltuani asiaa ajatuksemmalla ja toisemmankin kerran. Nyt näillä.
On siellä sitä paitsi melkein-bluesia ja miltei-rautakitaralankamusiikkia ja ties mitä taistolaissivariboja seassa, että laita nyt se tuomion banjo vielä hetkeksi pois, sinä folk-puritaani. ...mikähän muuten olisi iskelmäpuritaanin tuomion instrumentti? Komppikitara? Tuomion Tarja Lunnas?
Eero ja Jussi & The Boys - Balladi kanuunasta
Lauluja tykeistä. Tarvitsemme lisää lauluja tykeistä ja muista ampumakaluista. ...tai en ole varma josko oikeasti tarvitsemme, mutta tämä kappale ainakin vastaa siihen kysyntään juuri. Vaikeasti ennakoitavan aihevalinnan ohella pidän siitä, miten kappaleen nimessäkin suoraviivaisesti raportoidaan mistä on kysymys. Että nyt on kanuuna tässä ja siitä vedetään. Laulu. Balladi. Tykin tarina.
Raittisen veljekset ovat yhdessä ja erikseen ja The Boyseineen kiistatta suomalaisellla mitta-asteikolla legendojen joukossa. Jos meillä olisi oma rockin ... eiku rokin (koska Suomi) hall of fame ... eiku (öö) mestareiden makasiini (?!), niin kyllähän nämä ansaitsisivat paikkansa siellä. Vaikka välillä laulaisivat tykeistä ja mistälie metsämökkien tontuista. Ihanan arvaamatonta ja kuitenkin konsistenttia. Sitäpaitsi äijien äänetkin asettuvat kivasti yhteen. Veljekset kuin matitjatepokset.
Kyllä. Luit juuri blogitekstiä tykistä laulamisesta.
The Caravelles - You Are Here
Kuulemma tämä Caravelles lanseerattiin levy-yhtiön toimesta jonkinlaisena firman pikkujouluissa (tjsp) toisensa löytäneiden tyttösten kokoonpanona, vaikka taustalla olivatkin kamalat sikariportaan läskit pukusedät. Tai jotain. Siis ei niin, että ne sedät laulavat, vaan vain luovat sen narratiivin, että erotutaan muista laulattaristoista. Sellainen kevyen musiikin laitostuneisuuden tyyppiesimerkki, kenties. Silti tai juuri siksi tätä onkin niin jännittävää kuunnella; tunnelmointi on väkisinkin hieman epävireiseen kallistuvaa ja samalla seitinohutta. Myös soitto hipoo muzakia, mutta jokin tässä hämmentävässä konglomeraatissa silti kiehtoo... Tätä voisi ehkä soittaa ihan täysiä* - ja silti mummo jatkaisi uniaan. On sitä kummallisia aikoja eletty ja kummallista musiikkia tehty hei ennenkin - turha huudella mistään anttituiskujen hanureista siellä.
*Haa! Tuossa 30 päivän biisihaasteessa oli se biisi, joka piti kuunnella kovalla. Ja sitten pohdin, että mikä olisi se biisi, joka ei kuulostaisi paremmalta "täysii". Ehkä tämä? Onko tässä metelimusiikin täydellisin antiteesi?
The Springfields - Bambino
Jos tämä olisi laulettu espanjaksi, tämä kuuluisi jonkun hyvin keskitasoisen Zorro-filmatisoinnin taustalle. Italiaanhan tuo sanoitus enemmän viittaa (kun siis on osin italiaa, daa-a), mutta jotenkin minun silmieni eteen piirtyy kolonialismin ajan Meksiko. Vai määrittääköhän Meksiko omaa historiaansa kolonialismin kautta ... noin niinkuin sen löytöretkikolonialismin jälkeisinä aikoina, kun oli jo yhdysvaltoja ja sensellaisia? Asiaan!
Jossain maailmalla tässä tunnelmoidaan. Sellaista lähieksotiikkaa ehkä; turvallisen länsimaisesti ruokalistalla lukee suomeksi "lihapulla" ja tummasilmäinen tarjoilija osaa sanoa "perkele" ... ja nimetä jonkun vallitsevan vuosikymmenen suomalaisen yleis- tai formulaurheilijan.
Kuulostaapa pilkalliselta? Vähän joo, mutta onhan tässä nyt oma hilpeä onnistumisensakin mukana. Suorastaan riehakkaan instrumentaation päälle vedetty unisonolaulu kuulostaa suorastaan mukaansatempaavalta ... vaikka ollaan downtempo-listalla. Vai ollaankohan? Onko tämä tyylirikko?! Apua! Inkvisitio! Mutta siis soljuva ja menneelle ajalle ominaisen kepeä ja harmiton veto, joka runsaudessaan on kuin sen yhden diivan se hattu, missä on tosi paljon erilaisia hedelmiä ja ehkä täytettyjä eläimiä. Että ei se tähän aikaan kuulu, eikä palvele mitään varsinaista tarkoitusta, mutta jotenkin viehättävä silti.
--
Tulipa tästä nyt jotenkin syöksyironinen kirjoitus. Ei tarkoitukseni ollut ensisijaisesti lähteä irvailemaan. Olen kuitenkin ihan itse nämä listalleni laittanut siinä aikomuksessa, että niitä joskus tulee kuunneltuakin. Että jos tämä näkökulma jäi jotenkin hämärään, niin näin loppukanoottina tiedoksi. Seison valintojeni takana.
--
Vähän sellainen puutumisen vaara vaanii tämän blogin kanssa juuri tässä nyt. Ehkä siksi, että kirjallinen-arsenaaliini alkaa tuntua vähän tyhjiinammutulta. Alanko toistaa itseäni? Tuotanko kirjoituksillani mitään lisäarvoa biisipoiminnoille? Onko niissä poiminnoissa mielenkiintoa? Pitääkö julkaisuväliä kasvattaa? Onko ironia väärä tapa jäsentää 60-luvun iskelmää?
...katsotaan, mitä tuleman pitää. Ehkä suon itselleni mahdollisuuden rönsyillä jatkossakin myös näiden peruslistojen ulkopuolelle kirjoituksissani. Kun en edes läpällä osaa ajatella olevani kovin etabloitunut kirjoittaja, on sinänsä stressitöntä näin. Jos jollain on jotain tähän tai muuhun liittyvää ohjaavaa palautetta paukuttaa, niin siitä olen kovin kiitollinen. Projektielmani käviäjätilastojen valossa kun on mahdollista (ellei peräti todennäköistä), että tämänkin lauseen sentään joku jossain lukee.
Omassa päässäni iskelmä sanana kuulostaa joltain sellaiselta, mitä mielikuvieni alle-keski-ikäiset eivät kuuntele - ainakaan ilman vahvasti ironista konnotaatiota. Näin sanoessani avaan tietenkin parikin tulkintalinjaa; joko olen juuri auttamatta luokitellut itseni tukevasti keski-ikäiseksi, kun (ihan sitä perus-)iskelmääkin listoillani on ... tai sitten tämä on kaikki vain ironiahöpöä eikä mihinkään kuulu suhtautua vakavasti (kuuluuko keski-ikäisiinkään?) ... ja jos näin, mitä jos olenkin samaan aikaan ironisoimassa asioita ja hukannut kokonaan käsitykseni omasta keski-ikäisyydestäni? Mikään ei varmastikaan ole kamalampaa kuin ironia, joka sortuu oman mahdottomuutensa alla myötähäpeään. Huraa! Eiku Boom! koska niin nuorisolainen sanoisi vuonna 2009.
Joku muu päättäköön, missä keski-ikäisyyden rajat menevät. Joka tapauksessa soittolistastoni käsittää myös iskelmää. Ja sellaista poppia/iskelmää, joka on niin lähellä sitä toistakin poolia, että sille on täytynyt oma kansionsa omistaa. Tämä lista on siis nimeltään isklm p&r dwntmp vntg ... jossa se p&r viittaa poprockiin.
Kirjoitushetkellä tämä lista koostuu kuudestatoista kappaleesta, joista vanhimmat taitavat täpärästi yltää 50-luvulle ja uusimmat lienevät tämän vuosituhannen puolelta. Yhteistä vintage-leiman ansaitsemiselle on jonkinlainen menneen ajan meininki -- tai minun kokemukseni siitä. Sä saat hei kokea ihan mitä itse haluat ja ihan vaikka miettiä, miten sekaisin ja pihalla se keski-ikäinen siellä on ja pärisee. Joka tapauksessa kansiorakenne:
GENRET
ISKELMÄ
ISKELMÄ POP ROCK
isklm p&r dwntmp vntg
Olen huomaavinani, että muutamakin listalle poimiutunut kappale voisi hyvin elää elämäänsä myös jossain folk-kontekstin listallani, muttta päätin tässä blogahduksen yhteydessä olla lähtemättä laajempaan inkvisitioon asian tiimoilta. Samaan aikaan toisaalla tuntuu myös, että muidenkin vähemmän-teemaspesifien tyylien (pop, rock jne) äärellä folk-herkkyyteni on jotenkin ylivirittyneessä tilassa; pienikin häivähdys sinne suuntaan ja tiedostan tarpeen folk-kategorisointiin. Tässä analyyttisin korvin listaa kuunnellessa ollaan kenties sitten vastareaktion äärellä jo, kun mekanismi on tiedossa ja seuraukset hahmottuvilla. En mitä tiedä ...?! Ehkä jatkossa kuunnellessa siirtelen jotain jonnekin kuunneltuani asiaa ajatuksemmalla ja toisemmankin kerran. Nyt näillä.
On siellä sitä paitsi melkein-bluesia ja miltei-rautakitaralankamusiikkia ja ties mitä taistolaissivariboja seassa, että laita nyt se tuomion banjo vielä hetkeksi pois, sinä folk-puritaani. ...mikähän muuten olisi iskelmäpuritaanin tuomion instrumentti? Komppikitara? Tuomion Tarja Lunnas?
Eero ja Jussi & The Boys - Balladi kanuunasta
Lauluja tykeistä. Tarvitsemme lisää lauluja tykeistä ja muista ampumakaluista. ...tai en ole varma josko oikeasti tarvitsemme, mutta tämä kappale ainakin vastaa siihen kysyntään juuri. Vaikeasti ennakoitavan aihevalinnan ohella pidän siitä, miten kappaleen nimessäkin suoraviivaisesti raportoidaan mistä on kysymys. Että nyt on kanuuna tässä ja siitä vedetään. Laulu. Balladi. Tykin tarina.
Raittisen veljekset ovat yhdessä ja erikseen ja The Boyseineen kiistatta suomalaisellla mitta-asteikolla legendojen joukossa. Jos meillä olisi oma rockin ... eiku rokin (koska Suomi) hall of fame ... eiku (öö) mestareiden makasiini (?!), niin kyllähän nämä ansaitsisivat paikkansa siellä. Vaikka välillä laulaisivat tykeistä ja mistälie metsämökkien tontuista. Ihanan arvaamatonta ja kuitenkin konsistenttia. Sitäpaitsi äijien äänetkin asettuvat kivasti yhteen. Veljekset kuin matitjatepokset.
Kyllä. Luit juuri blogitekstiä tykistä laulamisesta.
The Caravelles - You Are Here
Kuulemma tämä Caravelles lanseerattiin levy-yhtiön toimesta jonkinlaisena firman pikkujouluissa (tjsp) toisensa löytäneiden tyttösten kokoonpanona, vaikka taustalla olivatkin kamalat sikariportaan läskit pukusedät. Tai jotain. Siis ei niin, että ne sedät laulavat, vaan vain luovat sen narratiivin, että erotutaan muista laulattaristoista. Sellainen kevyen musiikin laitostuneisuuden tyyppiesimerkki, kenties. Silti tai juuri siksi tätä onkin niin jännittävää kuunnella; tunnelmointi on väkisinkin hieman epävireiseen kallistuvaa ja samalla seitinohutta. Myös soitto hipoo muzakia, mutta jokin tässä hämmentävässä konglomeraatissa silti kiehtoo... Tätä voisi ehkä soittaa ihan täysiä* - ja silti mummo jatkaisi uniaan. On sitä kummallisia aikoja eletty ja kummallista musiikkia tehty hei ennenkin - turha huudella mistään anttituiskujen hanureista siellä.
*Haa! Tuossa 30 päivän biisihaasteessa oli se biisi, joka piti kuunnella kovalla. Ja sitten pohdin, että mikä olisi se biisi, joka ei kuulostaisi paremmalta "täysii". Ehkä tämä? Onko tässä metelimusiikin täydellisin antiteesi?
The Springfields - Bambino
Jos tämä olisi laulettu espanjaksi, tämä kuuluisi jonkun hyvin keskitasoisen Zorro-filmatisoinnin taustalle. Italiaanhan tuo sanoitus enemmän viittaa (kun siis on osin italiaa, daa-a), mutta jotenkin minun silmieni eteen piirtyy kolonialismin ajan Meksiko. Vai määrittääköhän Meksiko omaa historiaansa kolonialismin kautta ... noin niinkuin sen löytöretkikolonialismin jälkeisinä aikoina, kun oli jo yhdysvaltoja ja sensellaisia? Asiaan!
Jossain maailmalla tässä tunnelmoidaan. Sellaista lähieksotiikkaa ehkä; turvallisen länsimaisesti ruokalistalla lukee suomeksi "lihapulla" ja tummasilmäinen tarjoilija osaa sanoa "perkele" ... ja nimetä jonkun vallitsevan vuosikymmenen suomalaisen yleis- tai formulaurheilijan.
Kuulostaapa pilkalliselta? Vähän joo, mutta onhan tässä nyt oma hilpeä onnistumisensakin mukana. Suorastaan riehakkaan instrumentaation päälle vedetty unisonolaulu kuulostaa suorastaan mukaansatempaavalta ... vaikka ollaan downtempo-listalla. Vai ollaankohan? Onko tämä tyylirikko?! Apua! Inkvisitio! Mutta siis soljuva ja menneelle ajalle ominaisen kepeä ja harmiton veto, joka runsaudessaan on kuin sen yhden diivan se hattu, missä on tosi paljon erilaisia hedelmiä ja ehkä täytettyjä eläimiä. Että ei se tähän aikaan kuulu, eikä palvele mitään varsinaista tarkoitusta, mutta jotenkin viehättävä silti.
--
Tulipa tästä nyt jotenkin syöksyironinen kirjoitus. Ei tarkoitukseni ollut ensisijaisesti lähteä irvailemaan. Olen kuitenkin ihan itse nämä listalleni laittanut siinä aikomuksessa, että niitä joskus tulee kuunneltuakin. Että jos tämä näkökulma jäi jotenkin hämärään, niin näin loppukanoottina tiedoksi. Seison valintojeni takana.
--
Vähän sellainen puutumisen vaara vaanii tämän blogin kanssa juuri tässä nyt. Ehkä siksi, että kirjallinen-arsenaaliini alkaa tuntua vähän tyhjiinammutulta. Alanko toistaa itseäni? Tuotanko kirjoituksillani mitään lisäarvoa biisipoiminnoille? Onko niissä poiminnoissa mielenkiintoa? Pitääkö julkaisuväliä kasvattaa? Onko ironia väärä tapa jäsentää 60-luvun iskelmää?
...katsotaan, mitä tuleman pitää. Ehkä suon itselleni mahdollisuuden rönsyillä jatkossakin myös näiden peruslistojen ulkopuolelle kirjoituksissani. Kun en edes läpällä osaa ajatella olevani kovin etabloitunut kirjoittaja, on sinänsä stressitöntä näin. Jos jollain on jotain tähän tai muuhun liittyvää ohjaavaa palautetta paukuttaa, niin siitä olen kovin kiitollinen. Projektielmani käviäjätilastojen valossa kun on mahdollista (ellei peräti todennäköistä), että tämänkin lauseen sentään joku jossain lukee.
sunnuntai 25. kesäkuuta 2017
30 day song challenge - osa 23-30
Juhannuksesta toipumisen kunniaksi kahdeksan viimeisen kappaleen loppuhuipennus; ei sillä, että kukaan tätä edellistäkään olisi kokkoilun lomassa ehtinyt lukemaan. Mutta näin on haaste nipussa. Enkä tainnut yhtään päivää missatakaan? Mene sinäkin tämän luettuasi keskittymään kesään vähäksi aikaa, jookos?
Day 23. A song that you think everybody should listen to
Sigur Rós - Glósóli
Ah. Sigur rós. Islantilaista keijurokkia, jota toden totta kaikkien pitäisi ainakin vähän kuunnella. Tämä orkesteri on minulle niin kovin rakas, että valinnan vaikeus monen todella hienon teoksen äärellä oikein sykähdytti. Päädyin tähän, koska fb-jaoissa olen pyrkinyt laittamaan mukaan myös musiikkivideon ja tässä on hieno. On kyllä hieno sekin, kun Starálfur soi Life Aquatic with Steve Zissou:ssa, mutta sitä varten pitää katsoa alle se leffa. Mene katsomaan siis. Se on Wes Andersonia ja ohjaajalleen ominaisen häröllä tavalla superhyvä. Leffablogi.
Lumoavaa ja tehtävänannolle ominaisesti yleismaailmallista juuri tämä musiikki siksi, ettei islantia kuitenkaan kukaan ymmärrä. Paitsi tietty ne islantilaiset, mutta ne nyt kuuntelee tätä varmaan joka tapauksessa. Me muut voidaan tähän projisoida ihan oma tarinamme (aika abstraktit ne sanat on islanniksikin, ihmisten välisestä olemisesta sellaisella avoimella primääritasolla, ehkä), ja tämän kappaleen tunnelma sopii hyvin hiljentymisen, harmonian ja yhteisymmärryksen etsimiseen omasta itsestä. Niillä eväillä minä olen ajatellut maailman paranevan; kauneutta ja rauhaa ja rakkautta. Ja juuri sopiva nostatus loppuun. Ah.
Day 24. A song by a band you wish were still together
Stella - Hipaisun päässä
Voi Stella. Niin hienoja ja iholle tulevia kuvauksia tilanteista ja asioista, joista ei ihan koko ajan tehdä lauluja. Ihanan raikas ja heleäsointinen laulu ja sinänsä varsin yksinkertaisen toimivat ja tarinaa sopivan itsenäisesti tukevat sävellykset. Tämä on Suomi-rockin klassikko. (tähän nillitystä siitä, miten ei oikeastaan ole kovin rockia ... mutta tiesminkä radioasemien nimi- ja soittolistojen perusteella sitten onkin - eikä minulla parempaakaan määritelmää ole tarjota, joten rokkia)
Day 23. A song that you think everybody should listen to
Sigur Rós - Glósóli
Ah. Sigur rós. Islantilaista keijurokkia, jota toden totta kaikkien pitäisi ainakin vähän kuunnella. Tämä orkesteri on minulle niin kovin rakas, että valinnan vaikeus monen todella hienon teoksen äärellä oikein sykähdytti. Päädyin tähän, koska fb-jaoissa olen pyrkinyt laittamaan mukaan myös musiikkivideon ja tässä on hieno. On kyllä hieno sekin, kun Starálfur soi Life Aquatic with Steve Zissou:ssa, mutta sitä varten pitää katsoa alle se leffa. Mene katsomaan siis. Se on Wes Andersonia ja ohjaajalleen ominaisen häröllä tavalla superhyvä. Leffablogi.
Lumoavaa ja tehtävänannolle ominaisesti yleismaailmallista juuri tämä musiikki siksi, ettei islantia kuitenkaan kukaan ymmärrä. Paitsi tietty ne islantilaiset, mutta ne nyt kuuntelee tätä varmaan joka tapauksessa. Me muut voidaan tähän projisoida ihan oma tarinamme (aika abstraktit ne sanat on islanniksikin, ihmisten välisestä olemisesta sellaisella avoimella primääritasolla, ehkä), ja tämän kappaleen tunnelma sopii hyvin hiljentymisen, harmonian ja yhteisymmärryksen etsimiseen omasta itsestä. Niillä eväillä minä olen ajatellut maailman paranevan; kauneutta ja rauhaa ja rakkautta. Ja juuri sopiva nostatus loppuun. Ah.
Day 24. A song by a band you wish were still together
Stella - Hipaisun päässä
Voi Stella. Niin hienoja ja iholle tulevia kuvauksia tilanteista ja asioista, joista ei ihan koko ajan tehdä lauluja. Ihanan raikas ja heleäsointinen laulu ja sinänsä varsin yksinkertaisen toimivat ja tarinaa sopivan itsenäisesti tukevat sävellykset. Tämä on Suomi-rockin klassikko. (tähän nillitystä siitä, miten ei oikeastaan ole kovin rockia ... mutta tiesminkä radioasemien nimi- ja soittolistojen perusteella sitten onkin - eikä minulla parempaakaan määritelmää ole tarjota, joten rokkia)
Siitä vilpittömimmän ihailun muodosta täytyy todeta, että onhan se tavallaan saavutus saada Suomen kokoisessa musiikkiskenessä ihan oikea klooni. Stella - Katri Ylander -yhdistelmän veroista esimerkkiä ei ihan heti tule mieleen. en tiedä, vaikka olisi sävellyshommissa Stellan tyypit olleet Ylanderillekin, mutta ihan sama. Minä kuuntelin Stellaa jo paljon ennen sitä laulukilpailucoveria ja siksi minulla on jostain syystä oikeus suhtautua ylenkatseella kaikkiin myöhemmin havahtuneisiin ... vai miten se meni?
Oma tykästymiseni keskittyy neljästä levystään kolmen ensimmäisen ympärille oikein toden teolla; vaikea sanoa, johtuneeko tyylillisestä muutoksesta, vai sen puutteesta, että neloslevy enää samalla tavalla vienyt mukanaan. Spekulaatio on turhaa. Stella oli - ja on - klassikko. Odotan ajan osoittavan minun olevan oikeassa tässä asiassa.
Day 25. A song by an artist no longer living
Johnny Cash – The Man Comes Around
On legendaarisia artisteja ja sitten on Legendaarisia Artisteja. Kuolleita staroja on paljon ja tässä voisi tietysti tuntea kiusausta keksiä jonkun nuorempana "kesken uraansa" lähteneen sankarin tähän. Tykkään kuitenkin siitä, miten Cash pitkän uransa lopullakin onnistui vielä keksimään itsensä uudelleen. Tämä kappale on kaiketi niitä ihan viimeisimpiä, mitä mestari kirjoitti ja siinä on helppo kuulla monenlaista pohdintaa maailman menosta ja siitä erkaantumisestakin. Toisen käsi tukevasti raamatulla leväten.
Myöhimpien aikojen Cashiin jo jonkun verran syventyneenä tunnistin tämän biisin oitis, kun se pyörähti soimaan Sarah Connor Chroniclesin ensimmäisen kauden päätösjaksossa. Lopputuloksena hyvin mahdollisesti hienoin musiikin naittaminen tv-sarjan (miksei elokuvankin) kohtaukseen. Mutta ei siitä syventymättömille tässä enempää. Telkkariblogi.
Vanhan Cashin ääni on vaikuttavuudessaan jotain aivan jäätävää. Siinä kuuluvat sekä eletty elämä, ajatellut ajatukset ja koetut kokemukset, joita säestäävahva usko omaan sanomiseen. Pelkästään tämän kirjoittaminen nostaa ihon kananlihalle. Oli se äijä. Samalla musiikissa on mukana tunnistettava yhteys varhaisempaan tuotantoon, mutta ilman minkäänlaista väkisin väännettyä pastissia tai haikailua. Olisi ehkä vähän kornia toivottaa "kevyitä multia" -- sitä paitsi, veikkaan, että maailmankatsomuksellaan ei olisi kantanut huolta mullan painosta hän, vaan suunnannut katseensa jonnekin ylemmäs. Respect.
Day 26. A song that makes you want too fall in love
Anna Puu - Mestaripiirros
Tehtävänanto on vähän hassu. En ole ihan varma, josko rakastumista voi "haluta", vai miten se nyt sitten kenenkin kohdalla sattuu toimimaan. Mutta se kokemus toisesta ihmisestä, mikä tähän kappaleeseen sisältyy, kertoo ainakin minulle jostain sellaisesta pelkän lihan tuolle puolen kurkottavasta kiinnittymisestä ja ihailusta. Tämä on ylistyslaulu, joka nousee minimalistisessa sovituksessa ja tavallaan fiilistelemättömässä tulkinnassaan kaikkien herutus- ja halailulaulujen yläpuolelle. Lyhyt ja kaunis.
Day 27. A song that breaks your heart
Samuli Putro – Olet puolisoni nyt
Tuolla Stellan kohdalla olikin puhe aiheista, joista ei koko ajan olla laulamassa. Tai rakkaudestahan tässäkin toki lauletaan, mutta näkövinkkeli on vähän eri kuin yleensä. (...tosin hämmentävästi miltei vastapari tuolle Stella-poiminnalleni?) Ja putromainen, toteavan lakoninen kuvitus piirtää asian esiin niin kouriintuntuvasti, että jo kertosäkeen ensimmäinen isku saa aikaan väristyksen. Yhtään jos rauhallisemmassa yhteydessä tähän syvennyn, niin jossain vaiheessa aina vähän itku pääsee.
Toisaalla kävin keskustelua taiteen olemuksesta ja siitä, onko esteettisen kokemuksen aina lupa olla taidetta. Hyväksytäänkö taiteeksi jokin sellainen, mikä tulee vastaan ilman taiteen intentiota? Tässä siitä hetken herkkyydestä tehdään taidetta. Tai se kokemus tiivistetään yhteen hetkeen ja kuvataan niin kauniisti, että ainakin minulta loppuvat kuvaukseen sopivat ilmaisut. Se hetki on yksi askel ja siinä on kaksi elämää. Todellista tai keksittyä; en tiedä. Kauneus ei alistu totuudelle.
"Filmi pysähtyy."
Day 28. A song by an artist whose voice you love
Lisa Gerrard - Sanvean - I Am Your Shadow
No nyt sanoo tehtävänanto oleellisen. Lisa Gerrard on jännittävä säveltäjä ja suorastaan kuumottava tulkitsija. Tämä kappale on aika äärimmäinen esimerkki oikeastaan molemmista. Joskus taisin täällä blogissakin puhua Now We Are Freestä, joka komeasti päättää Gladiaattori-elokuvan, mutta tämä on vielä päräyttävämpi kyllä laulullisesti ainakin. Ehkä hieman vaikeaselkoisempi, mutta siitä ei tehtävänannossa sanottukaan mitään.
En ole ihan varma, pitäisikö tätä kutsua klasaaiksi vai new ageksi vai miksi, kun vaikuteet (jos sellaisia pitäisi etsiä) ovat vähän siellä ja täällä. Joka tapauksessa on tutustumisen arvoinen artisti tämä, jos tykkää muutakin kuin soittolistapoppia kuunnella korvillaan. Ja olettaen, ettei ennestään ole tuttu. Dead Can Dance:ssa on mukana myös Gerrard.
Tuntuu epäreilulta jättää mainitsematta Alfred Deller, Lene Marlin, Phidel ja kasa muita. Mainitaan nyt edes nuo edes näin. Sori se kasa muita.
Day 29. A song that you remember from your childhood
Jukka Heino, Piritta – Lounatuulen laulu
Omien lasten myötä olen löytänyt itseni lapsuuteni musiikin ääreltä. Ehdolla nostoksi oli tämän lisäksi Magdaleena. Molemmissa on sekä sanoituksellisesti että sävellyksellisesti ihastuttavan rikas ja monitahoinen maailma. Tässä Lounatuulessa erityisesti ihastuttaa sen rakenteettomuus - tai siis rakenteen toistumattomuus. Aika progea, vai mitä?
No, googlailin tuossa ei-kovin-kauan-sitten ja kävi ilmi, että säveltäjänä tässä (ja kuinkas ollakaan siinä Magdaleenassakin) on Kaj Chydenius. Niin tietysti, ajattelin oitis, mutta enpä ilkeä kehua, että olisin ennakkoon häilähtävää epäilystä enempää ajatuksiani siihen suuntaan kääntänyt. Tarkoitukseni oli, että tähän haasteeseen ei tulisi toistoa, mutta tässä kohdassa täytyy vähän lipsua, kun siellä 70-luvun biisissä tuli jo Chydeniusta. Että sori.
Jossain vaiheessa ajatusleikin sellaistakin, että yrittäisin suorittaa tämän haasteen minimimäärällä kappaleita, koska moneenkin kohtaan sopivia kappaleita tuli mieleen. Päätin kuitenkin pitäytyä haasteen alkuperäisessä hengessä. Hittoakos sitä Hyvää Musaa (tm) pihtaamaan!?
Day 30. A song that reminds you of yourself
Pyhimys - Paranoid (11)
Joskus tekis ja toisinaan sitten taas ei. Jotenkin niiden hyvien päivien biisit eivät ehkä tartu ... tai osu ihan niin syvälle. Eihän sitä samalla tavalla kiinnitä huomiota hyviin päiviin ja niihin juttuihin jotka ovat mallillaan...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)