Tänään maailmanmusiikkia. Sieltä popimmasta* päästä. Siis niin, että ollaan kuitenkin maailmanmusiikin kansiossa. Näköjään näitä eteerisempiä vetoja on kertynyt tässä vaiheessa vielä sangen maltillinen määrä. Siksipä käsillä nyt neljä listaa, joista kaksi vielä odottamassa ensimmäistäkin kappalettaan, kahdessa sentään jotain (jakamisen arvoistakin) sisältöä. Nämä siis hakemistopolulla näin:
GENRET
WORLD ETNO
WORLD
WORLD POP ROCK
world p&r ethr
world p&r ethr - link
world p&r ethr cntmp - link
world p&r ethr vntg - link
world p&r ethr camp - link
...ja näistä siis kaksi jälkimmäisempää tällä erää tyhjinä. Linkit myöhempien lisäysten varalta silti. Että jos tätä lukiessa on jo myöhempi, niin tsekkaa kaiken varalta nekin?
*Oikoluku halusi tilalle "pöpimmästä", mutta tällä kertaa pidän pääni.
world p&r ethr
Geoffrey Gurrumul Yunupingu - Djärimirri
Joku kysyi, miten hyvin tunnen ja/tai kuuntelen australialaista musiikkia. Pienellä pähkäilyllä totesin, että en erityisen tietoisesti kovinkaan paljoa. Ja koska artistien alkuperämaa harvoin on se määrittävä tekijä preferensseissäni, en lähimainkaan kaikkien artistien alkuperämaata osaa suoraan sanoakaan. Sen sijaan, että defenssinomaisesti kertoisin tässä nyt toki tietäväni, että X, Y ja Z tietenkin ovat australialaisia, en kerro. Mieti ite. Se on ihan hyvää aivojumppaa. Ja googlesta saa nopeasti vastauksia, sitten kun ei enää jaksa leikkiä. Mutta leiki edes vähän.
Sitten kun olet leikkinyt tarpeeksi ja kenties jatkat tämän lukemista, kerron tässä nyt, että Gurrumul on australialainen. En oikein tiedä, onko tuo koko nimi Geoffrey Gurrumul Yunupingu nykyään käytössä oleva nimensä taiteen äärellä, vai miten. Pidempää ja lyhyempää on näkynyt ja esim tämän levyn nimi on juuri tuo Gurrumul. Jotenkin henkilöhistoriaa tai nimensä taustoja tuntematta tunnen kiusausta katsoa Geoffreyn edustaman imperialismin ohi nimen paljon aboriginaalimmalta kuulostavaan loppuosaan.
Ei niin, että tämä musiikillisestikaan olisi kovin kaukana siitä imperialismista. Paljon tästä on haistettavissa sellaiseen aikuisrockin sekaan uivan kevyen folkin sävyjä - mutta kyllä tämä silti minusta on maailmanmusiikkia. Ja kategorioihin katsomattakin tulkinta on minusta kiehtovaa. Herkän haurasta ja vähän lakonisesti surullista ehkä - kuten minua puhutteleva folk monta kertaa on. Minuun suurimman vaikutuksen tässä tekee laulajan persoonallisen kaunistelematon ääni ja se, etten jälleen kerran ymmärrä yhtikäs mitään laulu(je)n sisällö(i)stä. Jotain kiehtovaa ja ei-perus-folkihtavaa on biisin jotenkin loitsiva** rakenne ja sen myötä tunnelma. Säkeistökiertoa taajempaan toistuvat kierrot ja pitkät sanattomat lauluosat tuovat tähän jotain sellaista hyvällä tavalla vierasta, mitä en varsinaisesti halua ylitulkita mystiseksi ... ehkä tenhoava olisi sovelias sana tähän?
Rehellisesti sanottuna australialaisen etnisen musiikin tuntemukseni rajoittuu melko lailla siihen termiitein tai tulella ontonnettun eukalyptusputken pörinään. Sen, jolla on kymmenen kirjoitusasua (kuten digeridoo) ja joka ei mitenkään liity Gurrumuliin. Palataan tähän ehkä jossain tulevissa, etnommissa yhteykissä sitten akateemisemmalla otteella...
** Haluan käyttää suomenkielistä vastinetta sanalle chanting, mutta loitsinta menee kyllä lähemmäs jotain risuja heiluttelevia post-pakanoita. En yritä olla ennakkoluuloinen imperialisti; vain kieleni ilmaisuvoiman vanki.
wolrd p&r ethr cntmp
Edellisellä listalla olikin vain yksi kappale. Tässä on viisi, joista poimin kaksi. Näin päästään kivasti siihen tavoittelemaani kolme-biisiä-per-postaus-tahtiin. Rajanveto näiden välillä on häilyvä, mutta totuuttuun tapaan en tässä yhteydessä lähde vanhoja valintojani kyseenalaistamaan. Siispä tästä:
Souad Massi - Theghri
Ammoin töissäni levykaupassa törmäsin vaaleanpunaiseksi sävytettyyn levynkanteen, jossa nainen katsoo hajamielisen kaihoisasti ulos kuvasta. Hiukset ovat poninhännällä, Päällä on neule ja sylissä akustinen kitara. Siitä ei kovin paljon folkimmaksi pääse? Paitsi, että tämä lista olikin maailmanmusiikkia. Massi on algerialainen, joskin sittemmin jossain määärin eurooppalaistunut taiteilija, jonka musiikki ainakin minun korvaani kuulostaa varsin pohjoisafrikkalaiselta -- vaikka instrumentaatio ja soundimaailma ei korostuneesti sinne nojaakaan.
Lopputulos on länsimaiseen musiikkiin tottuneelle korvalleni kiehtovan vieras ja kuitenkin sangen lähestyttävä. Laulajan ääni on kaunis ja kirkas ja samalla kieli, äänteet ja fraseeraus eksoottisia. Jos tämän laittaa taustamusiikiksi, se toimii mainiosti vaikka Simon & Garfunkelin seassa, mutta kuten banaalin rinnastukseni vastapuoli, myös tämä kestää huolellisemmankin tarkastelun. Laulun soljuva ja kauniisti polveileva tulkinta yhdessä harkitusti hillityn soitannan ja taustojen kanssa aukeavat kunnolla vasta kun tämän äärelle rauhoittuu. Luulen, että suhteettoman iso teemuki (jos on messinkikoristeinen lasinen, niin kokoon katsomatta se) tai viinilasi eivät olisi häiriöksi. Teessä on todennäköisesti syytä käyttää minttua...
Tätä kirjoittaessani koko ajan innostun enemmän tästä. Täytynee seuraavaksi hetki tai pari kuunnella Massia nimenomaan kunnolla keskittyen. Se saattaa hyvinkin tuottaa jollain aikataululla lisää biisejä näille listoille...
Árstíðir - Ljóð í sand
Tämä orkesteri on Islannista. Tiedän sen lähinnä noista kirjainmerkeistä, joita ei taideta kovin laajalti muualla käyttää. Muuten en oikeastaan tiedä kokoonpanosta yhtään mitään. Mutta biisi kuulostaa kivalta. Ja kelpaa mainiosti esimerkiksi kappaleesta, jonka perusteella minusta irlantilainen ja skandinaavinen musiikkiperinne muistuttavat toisiaan. Mitään faktaa en tähän jaksa kaivaa, koska etnografinen analyysi ei ole tavoitteeni tässä nyt; syytän viikinkejä. Vaikka ei tässä juuri sotakirveitä kalistellakaan.
Kappale on soitannaltaan ja laulutulkinnaltaan jännittävä sikäli, että siitä oikeastaan puuttuvat monet folkahtavammalle skandimusiikille tyypilliset maneerit, mutta se on silti täysin tunnistettava osa kaanonia. Samaan aikaan kun viuluissa on toki vähän jo iskelmällinenkin ulottuvuus läsnä, on kokonaisuudessa jotain sellaista vaikeasti määriteltävää vibaa, joka suuntaa ajatuksia jopa johonkin isolle ulkoilma-areenalle, missä aurinko on juuri laskemassa katsomorakennelmien taakse ja muutama tuhat ihmistä liehuu fiiliksissään. Joko mielikuvatukseni ovat vauhdikkaasti viritettyinä, tai sitten se on tämä biisi -- kaikessa näennäisessä yksinkertaisuudessaan.
--
Jospa tässä kirjoitusrytmi löytyisi taas kesän loppua ja arkea kohden. Voisi sivuraiteita ja mitälie metajuttujakin kirjoitella auki tänne. Mutta! Nyt meet ulos aurinkoon siitä blogeja lukemasta, kun vielä kesää on. Kohta on taas metri lunta ja saman verran loskaa ja pimeää ja kamalaa. Ihan vielä ei!
maanantai 31. heinäkuuta 2017
tiistai 25. heinäkuuta 2017
Lista 0014 - rockpop uptmp x-vintg
Moi. Oli vähän lomaa, nyt ei taas ole. Kirjoitan vanhasta musiikista.
Tai no, vanhasta ja "vanhasta". Ainakin näin kevyemmän nuorisomusiikin kontekstissa vanhasta; alkuhämäryyksistä ehkä jopa? Otos keskittyy 50-luvulle, mutta taidetaan sieltä pistoja tehdä melkein 70-luvulle asti. Kuten tavallista, määrittävämpänä tekijänä tyyli kuin nimenomainen julkaisuvuosi. Aikanaan näistä valtaosa on varmasti tulkittu nimen ja omaan rock'n'rolliksi, mutta suhteessa moneen uudempaan asiaan on pop-vektori tässä ajassa vahva. Ainakin sen verran, että ovat omasta vinkkelistäni paremmin tässä rockpopissa ihan rokkirockin sijaan.
Ainakin tällä hetkellä; kyllähän nämä rajavedot itseäkin tasaisesti kyseenalaistuttavat.
Omat hankaluutensa kategorioiden rajamaille luovat myös tulkinnan ja rytmiikan nyanssit, joilla samakin kappale olisi periaatteessa hyvin, hyvin helppoa saada muljahtamaan kategoriasta toiseen tai takaisin. Yritän vain sanoa, että subjektiivista. Mutta lista on rockpop uptmp x-vntg ja sen äärelle johtava hakemistopuu näyttää tältä:
GENRET
POP ROCK HIP
ROCK
ROCKPOP
rockpop uptmp
rockpop uptmp x-vntg
Listalla on juuri nyt 29 kappaletta, joista muutama näköjään spotify-jakelun ulottumattomissa. Vanhojen aikojen artistien ollen kyseessä, uumoilen tämän kertovan perikuntien ja/tai muiden oikeudenhaltijoiden säädöistä ja digijakelun vierastamisesta tai vierastamattomuudesta. Noin vuorotelleen siis, kun ensin on saatavilla ja sitten ei. Ja kohta ehkä taas on. No, täytyyhän lakimiestenkin syödä...
Tunnen tässä listaa kahlatessani sellaista pientä kiusausta jättää nostoista tyystin pois sekä Elviksen, Beatlesin että Beach Boysin. Ei siksi, etteivät ansaitsisi tulla nostetuksi, vaan siksi, että ne ovat kuitenkin varmaankin kategorisesti kaikille itseään musiikkiblogi-alkuisille asioille altistaville tuttuja* tavalla tai toisella.
Joten joo; jätän heidät pois. Mitä suurimmalla rakkaudella ja kunnioituksella toki.
Beatles on muuten kovin hankala tapaus monessa kohtaa, koska ovat määritelleet niin paljon suuntia, mihin musiikilla sittemmin on menty ties kuinka monien orkestereiden voimin, että tuntuu karulta niputtaa niitä alkuperäisiä oivalluksia kaiken myöhemmän kanssa samaan nippuun. Jokus laitan niitä sitten vähän tyylillisesti vanhempaan seuraan, joskus ehkä uudempaan - kun en oikein osaa päättää. Ja tälläkin listalla olevien Help!in ja I Saw Her Standing Theren välillä tuntuu tyylillisesti olevan toistakymmentä vuotta.
* Vai yleistänkö nyt omalta möhistelyjakkaraltani liikaa ja asetan kohtuuttomia vaatimuksia molemmille 80-luvin jälkeen syntyneille lukijoille? Ok, jos Beatles, Elvis tai Beach Boys eivät ole tuttuja, niin siitä tulee nyt sitten tässä sellainen pitkä miinus tai kotiläksy. Näitä kysytään tentissä. Tässä kirjoituksessa ei nyt enempää.
The Contours - Do You Love Me
Kyllä ennen osattiin tehdä hyviä sanoituksia. Ei mitään tyhmiä renkutussanoituksia, kuten kaikki nykyään. Niinku vaikka Beatlesin "she loves you jee jee jee" tai tämä "do you love me now that I can dance". Toki Beatles toteaa vielä suunnilleen, että "eihän se väärin ole" ja tässäkin seikkaperäisesti kerrotaan, mitä kaikkia tansseja sitä oikein nyt osataan. -- No ok, onhan tästä vielä matkaa vaikka sen yhden siihen Anaconda-lauluun. Mutta siis pointin tapaisena yhtäältä se, että höpöjä sanoituksia on aina tehty, kuten "kunnollisiakin" ja toisaalta, ettei hyvän biisin edellytyksenä välttämättä tarvitse olla oikein erinomaisen syvällinen sanoma. Ainakaan aina?
En tiedä voiko musiikkikappaletta spoilata elokuvan tapaan tekemällä juonipaljastuksia, mutta senkin uhalla että voi, en malta olla vähän riehaantumatta siitä, miten tässä kappaleessa lopun fade outin jälkeen palataan vielä uudestaan meinkinkeihin. Onhan erinäköisiä taukoja tai valelopetuksia nähty toki ennenkin, mutta varsinaisen feidauksen kautta en toista moista saa mieleeni. Olisikohan tämä tehty joskus loppufeidauksien ensimmäisen tulemisen aikaan koko biisi peräti?
Kitty, Daisy & Lewis - Honolulu Rock-a Roll-a
No tämähän on tyyppiesimerkki siitä mitä tuossa alussa yritin kanavoida. Vaikka nimessa ihan mainitaan juuri se ... öö ... rock-a roll-a. Ja samaan aikaan tulkinnan muikea tyttömäisyys** saa sen ainakin minun korvaan kuulostamaan nimenomaan popilta - oikeastaan melkein iskelmöivältä. Sellaisessa technicolorin vähän ylisaturoituneessa ja okraan kallistuvassa värimaailmassa mennään kuitenkin tässä. Vanhan ajan meininki, mutta ehkä vähemmän kliseisesti tai ainakin vähemmän kuluneesti, kuin jossain kaikkein vakioimmissa tapauksissa.
Harmitonta hömppää, mutta mukavalla tavalla sellaista. Enkä ollenkaan suostu olemaan pahoillani kun tykkään.
**Paljastinko juuri salaa assosioivani naisten tulkitseman musiikin helpommin popiksi kuin rockiksi?! Näin ne sukupuolittuneet rakenteet toimivat, niinkö? Apua!? En varsinaisesti osaa järkeillä tietäni ulos tästä väittämästä, vaikkei käsillä oleva esimerkki kenties räikein tapaus olekaan -- joten ehkä se kohdallani jotenkin tosiaan pitää paikkansa. En minä halua kieltää työtöiltä tai naisilta rokkia! Tämä ei jää tähän; tästä täytyy kirjoittaa ihan oma postauksensa vielä. Hyi minua!
Dion - Run Around Sue
60-luvulle tultaessa ainakin angloamerikkalaistuneessa nuorisolaisuudessa kova juttu olivat erilaiset laulajakongolmeraatit. Soittajat soittivat anonyymisti ja lauluyhtyeet lauloivat kuten solistit ikään. Tekisi mieleni sanoa, että Beatlesinkin alkuaikojen pukulinja juontaa juurensa tähän kaanoniin, jota poimittu Dion (& The Belmonts) edustaa mallikkaasti.
Varsinaisen leadin lisäksi mukana ovat vahvasti hilpeän ihastuttavat hep ja hop ja aaa ja bom-di-hiidi-diidi, jotka tässä kirjoittaessani juuri tajuan tosiaan osaavani melkein vaistomaisesti kiinnittää omaksi ilmiökseen, joka nähdäkseni nimenomaan edeltää klassisen nelihenkisen rokkibändin prototyypin vakiintumista. Kenties vähän noloa, mutta matkalla kohti 50-luvun loppua teen näköjään mielikuvissani pienen välipysähdyksen vuodessa 1985, josta matka varhempaan jatkuu sillä yhdellä DeLoreanilla. Chuck Berryn serkulle terveisiä.
...ja vielä bonuksena
The Wonders - That Thing You Do!
(oikeastaan esittäjäksi pitäisi merkitä The One-ders, mutta mennään soundtrackin listauksen mukaan)
Wikipedian määritelmän mukaan trollauksen "ensisijainen tarkoitus on ärsyttää ihmisiä, aiheuttaa ristiriitoja (...) ja saada vastaukseksi (...) ennalta-arvattavia viestejä". En tunnusta sortuvani siihen, vaikka hieman haluankin provosoida tällä. Tämä biisi on vuodelta 1996 (tai jos samannimisen elokuvan maailmaan halutaan uskoa, vuodelta 1964) ja on tässä siksi, että ei se tyylillisesti mihinkään muuallekaan kuulu. Pastissi.
Haluan tällä palata vielä hiukan tuohon alussa mainitsemaani tyylilliseen linjavetoon tämän ja muidenkin listojeni koostamisessa. Jos banaali viittaus internetin mainioon ankkatestiin sallitaan: Jos se näyttää ankalta, jos se ui kuin ankka ja jos se vaakkuu kuin ankka, sen saa ...no, laittaa vanhan rockpopin listalle.
Olen jälleen sortumaisillani elokuvablogin puolelle:
That Thing You Do! on vähän niin kuin Steve Zahn; hyväntuulisen harmiton, hauskan hömppä ja siinä on Steve Zahn. Vähän niin kuin tämä biisikin. Paitsi että sen studioversiossa ei käsittääkseni ole Steve Zahn. Mutta elokuvassa on. Steve Zahn.
--
Huomaan pohtivani, mikä tällaisessa vanhemmassa musiikissa minuun vetoaa. Ei siis niin, että olisi jotenkin muita aikakausia kiehtovampaa, vaan koska huomaan vertailun myöhempään musiikkiin vaikeutuvan jossain 70-luvun tietämillä. Liekö kyse jostain oudosta nostalgiasta, johonkin mitä en koskaan ole kokenutkaan tai erilaisesta tuotannosta -- vai peräti jostain suureellisemmasta? Onko maailma muuttunut niin paljon, että sitä on vaikeampi suhteuttaa omaansa kuluneempien aikojen takaa?
Todennäköisesti kyse on vähän kaikesta edellämainitusta (eikä mitään sellaista selkeää rajaa tietenkään ole), mutta jotenkin olisi hauskaa onnistua hahmottamaan nostalgian rooli osana omia tykkäämisiään. Silleen akateemisesti; eihän sillä mitään käytännön merkitystä ole, miksi jostain tykkää tai on tykkäämättä.
Tai no, vanhasta ja "vanhasta". Ainakin näin kevyemmän nuorisomusiikin kontekstissa vanhasta; alkuhämäryyksistä ehkä jopa? Otos keskittyy 50-luvulle, mutta taidetaan sieltä pistoja tehdä melkein 70-luvulle asti. Kuten tavallista, määrittävämpänä tekijänä tyyli kuin nimenomainen julkaisuvuosi. Aikanaan näistä valtaosa on varmasti tulkittu nimen ja omaan rock'n'rolliksi, mutta suhteessa moneen uudempaan asiaan on pop-vektori tässä ajassa vahva. Ainakin sen verran, että ovat omasta vinkkelistäni paremmin tässä rockpopissa ihan rokkirockin sijaan.
Ainakin tällä hetkellä; kyllähän nämä rajavedot itseäkin tasaisesti kyseenalaistuttavat.
Omat hankaluutensa kategorioiden rajamaille luovat myös tulkinnan ja rytmiikan nyanssit, joilla samakin kappale olisi periaatteessa hyvin, hyvin helppoa saada muljahtamaan kategoriasta toiseen tai takaisin. Yritän vain sanoa, että subjektiivista. Mutta lista on rockpop uptmp x-vntg ja sen äärelle johtava hakemistopuu näyttää tältä:
GENRET
POP ROCK HIP
ROCK
ROCKPOP
rockpop uptmp
rockpop uptmp x-vntg
Listalla on juuri nyt 29 kappaletta, joista muutama näköjään spotify-jakelun ulottumattomissa. Vanhojen aikojen artistien ollen kyseessä, uumoilen tämän kertovan perikuntien ja/tai muiden oikeudenhaltijoiden säädöistä ja digijakelun vierastamisesta tai vierastamattomuudesta. Noin vuorotelleen siis, kun ensin on saatavilla ja sitten ei. Ja kohta ehkä taas on. No, täytyyhän lakimiestenkin syödä...
Tunnen tässä listaa kahlatessani sellaista pientä kiusausta jättää nostoista tyystin pois sekä Elviksen, Beatlesin että Beach Boysin. Ei siksi, etteivät ansaitsisi tulla nostetuksi, vaan siksi, että ne ovat kuitenkin varmaankin kategorisesti kaikille itseään musiikkiblogi-alkuisille asioille altistaville tuttuja* tavalla tai toisella.
Joten joo; jätän heidät pois. Mitä suurimmalla rakkaudella ja kunnioituksella toki.
Beatles on muuten kovin hankala tapaus monessa kohtaa, koska ovat määritelleet niin paljon suuntia, mihin musiikilla sittemmin on menty ties kuinka monien orkestereiden voimin, että tuntuu karulta niputtaa niitä alkuperäisiä oivalluksia kaiken myöhemmän kanssa samaan nippuun. Jokus laitan niitä sitten vähän tyylillisesti vanhempaan seuraan, joskus ehkä uudempaan - kun en oikein osaa päättää. Ja tälläkin listalla olevien Help!in ja I Saw Her Standing Theren välillä tuntuu tyylillisesti olevan toistakymmentä vuotta.
* Vai yleistänkö nyt omalta möhistelyjakkaraltani liikaa ja asetan kohtuuttomia vaatimuksia molemmille 80-luvin jälkeen syntyneille lukijoille? Ok, jos Beatles, Elvis tai Beach Boys eivät ole tuttuja, niin siitä tulee nyt sitten tässä sellainen pitkä miinus tai kotiläksy. Näitä kysytään tentissä. Tässä kirjoituksessa ei nyt enempää.
The Contours - Do You Love Me
Kyllä ennen osattiin tehdä hyviä sanoituksia. Ei mitään tyhmiä renkutussanoituksia, kuten kaikki nykyään. Niinku vaikka Beatlesin "she loves you jee jee jee" tai tämä "do you love me now that I can dance". Toki Beatles toteaa vielä suunnilleen, että "eihän se väärin ole" ja tässäkin seikkaperäisesti kerrotaan, mitä kaikkia tansseja sitä oikein nyt osataan. -- No ok, onhan tästä vielä matkaa vaikka sen yhden siihen Anaconda-lauluun. Mutta siis pointin tapaisena yhtäältä se, että höpöjä sanoituksia on aina tehty, kuten "kunnollisiakin" ja toisaalta, ettei hyvän biisin edellytyksenä välttämättä tarvitse olla oikein erinomaisen syvällinen sanoma. Ainakaan aina?
En tiedä voiko musiikkikappaletta spoilata elokuvan tapaan tekemällä juonipaljastuksia, mutta senkin uhalla että voi, en malta olla vähän riehaantumatta siitä, miten tässä kappaleessa lopun fade outin jälkeen palataan vielä uudestaan meinkinkeihin. Onhan erinäköisiä taukoja tai valelopetuksia nähty toki ennenkin, mutta varsinaisen feidauksen kautta en toista moista saa mieleeni. Olisikohan tämä tehty joskus loppufeidauksien ensimmäisen tulemisen aikaan koko biisi peräti?
Kitty, Daisy & Lewis - Honolulu Rock-a Roll-a
No tämähän on tyyppiesimerkki siitä mitä tuossa alussa yritin kanavoida. Vaikka nimessa ihan mainitaan juuri se ... öö ... rock-a roll-a. Ja samaan aikaan tulkinnan muikea tyttömäisyys** saa sen ainakin minun korvaan kuulostamaan nimenomaan popilta - oikeastaan melkein iskelmöivältä. Sellaisessa technicolorin vähän ylisaturoituneessa ja okraan kallistuvassa värimaailmassa mennään kuitenkin tässä. Vanhan ajan meininki, mutta ehkä vähemmän kliseisesti tai ainakin vähemmän kuluneesti, kuin jossain kaikkein vakioimmissa tapauksissa.
Harmitonta hömppää, mutta mukavalla tavalla sellaista. Enkä ollenkaan suostu olemaan pahoillani kun tykkään.
**Paljastinko juuri salaa assosioivani naisten tulkitseman musiikin helpommin popiksi kuin rockiksi?! Näin ne sukupuolittuneet rakenteet toimivat, niinkö? Apua!? En varsinaisesti osaa järkeillä tietäni ulos tästä väittämästä, vaikkei käsillä oleva esimerkki kenties räikein tapaus olekaan -- joten ehkä se kohdallani jotenkin tosiaan pitää paikkansa. En minä halua kieltää työtöiltä tai naisilta rokkia! Tämä ei jää tähän; tästä täytyy kirjoittaa ihan oma postauksensa vielä. Hyi minua!
Dion - Run Around Sue
60-luvulle tultaessa ainakin angloamerikkalaistuneessa nuorisolaisuudessa kova juttu olivat erilaiset laulajakongolmeraatit. Soittajat soittivat anonyymisti ja lauluyhtyeet lauloivat kuten solistit ikään. Tekisi mieleni sanoa, että Beatlesinkin alkuaikojen pukulinja juontaa juurensa tähän kaanoniin, jota poimittu Dion (& The Belmonts) edustaa mallikkaasti.
Varsinaisen leadin lisäksi mukana ovat vahvasti hilpeän ihastuttavat hep ja hop ja aaa ja bom-di-hiidi-diidi, jotka tässä kirjoittaessani juuri tajuan tosiaan osaavani melkein vaistomaisesti kiinnittää omaksi ilmiökseen, joka nähdäkseni nimenomaan edeltää klassisen nelihenkisen rokkibändin prototyypin vakiintumista. Kenties vähän noloa, mutta matkalla kohti 50-luvun loppua teen näköjään mielikuvissani pienen välipysähdyksen vuodessa 1985, josta matka varhempaan jatkuu sillä yhdellä DeLoreanilla. Chuck Berryn serkulle terveisiä.
...ja vielä bonuksena
The Wonders - That Thing You Do!
(oikeastaan esittäjäksi pitäisi merkitä The One-ders, mutta mennään soundtrackin listauksen mukaan)
Wikipedian määritelmän mukaan trollauksen "ensisijainen tarkoitus on ärsyttää ihmisiä, aiheuttaa ristiriitoja (...) ja saada vastaukseksi (...) ennalta-arvattavia viestejä". En tunnusta sortuvani siihen, vaikka hieman haluankin provosoida tällä. Tämä biisi on vuodelta 1996 (tai jos samannimisen elokuvan maailmaan halutaan uskoa, vuodelta 1964) ja on tässä siksi, että ei se tyylillisesti mihinkään muuallekaan kuulu. Pastissi.
Haluan tällä palata vielä hiukan tuohon alussa mainitsemaani tyylilliseen linjavetoon tämän ja muidenkin listojeni koostamisessa. Jos banaali viittaus internetin mainioon ankkatestiin sallitaan: Jos se näyttää ankalta, jos se ui kuin ankka ja jos se vaakkuu kuin ankka, sen saa ...no, laittaa vanhan rockpopin listalle.
Olen jälleen sortumaisillani elokuvablogin puolelle:
That Thing You Do! on vähän niin kuin Steve Zahn; hyväntuulisen harmiton, hauskan hömppä ja siinä on Steve Zahn. Vähän niin kuin tämä biisikin. Paitsi että sen studioversiossa ei käsittääkseni ole Steve Zahn. Mutta elokuvassa on. Steve Zahn.
--
Huomaan pohtivani, mikä tällaisessa vanhemmassa musiikissa minuun vetoaa. Ei siis niin, että olisi jotenkin muita aikakausia kiehtovampaa, vaan koska huomaan vertailun myöhempään musiikkiin vaikeutuvan jossain 70-luvun tietämillä. Liekö kyse jostain oudosta nostalgiasta, johonkin mitä en koskaan ole kokenutkaan tai erilaisesta tuotannosta -- vai peräti jostain suureellisemmasta? Onko maailma muuttunut niin paljon, että sitä on vaikeampi suhteuttaa omaansa kuluneempien aikojen takaa?
Todennäköisesti kyse on vähän kaikesta edellämainitusta (eikä mitään sellaista selkeää rajaa tietenkään ole), mutta jotenkin olisi hauskaa onnistua hahmottamaan nostalgian rooli osana omia tykkäämisiään. Silleen akateemisesti; eihän sillä mitään käytännön merkitystä ole, miksi jostain tykkää tai on tykkäämättä.
maanantai 3. heinäkuuta 2017
Esittelemisen arvoisia asioita 07/17
Aina välillä pääsee esittelemään jonkun uuden artistin ihmiselle, joka innostuu siitä ihan tosi paljon. Se on aika etuoikeutettu tilanne ja siinä tuntee itsensä melkein tärkeäksi. Tämä blogi sinällään saattaa - ainakin toivottavasti - toimia jollekin juuri näin. Samaan aikaan tunnen kuitenkin tarvetta pyrkiä tähän myös astetta aktiivisemmin, joten annoin itselleni luvan kirjoittaa tällaisen itsetarkoituksellisen artistiesittelypostauksen muiden tekstien lomaan.
Tästä voisi tulla vaikka puolivuosittainen juttu? En ole ihan varma frekvensisstä, jolla näitä asioita oikeasti ilmenee, mutta kokeillaan. Saanpahan samalla itsekin jonkinlaista ajallista perspektiiviä tottumuksiini? Tosi vaikeaa on muuten arvioida, kauanko siitä on kun jonkun tietyn artistin olen löytänyt. Tuoreen julkaisun ollen kyseessä tilanne on tietenkin julkaisuajankohdan perusteella helppo - mutta harvoin on näin. Olen hidas löytämään uusia juttuja ja yleensä se tapahtuu jotenkin omaehtoisen änkyröinnin kautta vasta. Super Massive Black Hole soi jo radiossa, kun löysin Absolutionin ja koko Musen. Prodigy putosi vasta Fat of the Landilla ...ja Tracy Chapman vuonna 2015.
Kuten sanottua, valetoimittaja minussa tietenkin haluaa kuvitella tekevänsä tiettäväksi uusia tai ainakin vähemmälle huomiolle jääneitä asioita (en tarkoita edellä mainittuja), mutta asian todellista tolaa en oikein osaa lukijakuntaan suhteuttaa. Varmaankin tässä jotain olisi, edes vähän vieraampia jollekin, luulen. Kiva olis kuulla, jos vaikka joku juttu onnistuu yllättämään tai putoaa tai muuten reagoituttaa.
--
Oikeastaan, koska tässä nyt hetken pohdittuani näyttäisi olevan tuloillaan aika paljon asioita joita haluan tällaiseen yhteyteen listata, voisinkin tehdä tästä nostelusta puolivuosittaisen sijaan vaikka kuukausittainen ja katsoa siltä pohjalta eteenpäin, mihin paukut riittävät. Ei kai tämä niin kaukana blogin kirjatusta tarkoitusperästä ole ... eihän?
Tästä siis lähtee osa 1, heinäkuu:
Katinka Rabe
Katinka on olemassa spotifyssa tällä hetkellä kuuden kappaleen arvoisesti. Niistä puolet on minusta oikein hyviä ja se toinen puoli vallan erinomaisia. Haluaisin ajatella, että tässä on sävyjä siitä mihin kotimainen ... sanotaanko nyt sitten pop (?) olisi menossa. Jonkinasteista yhtenevyyttä haistan Sallan ja Miron matka maailman ympäri:iin ja Yonaan, mutta samalla myös arvoisiin vanhoihin tekijöihin; kenties nuorempaan Samuli Putroon, jopa.
Sinänsähän analogiat toki ovat vähän tarpeettomia, varsinkin kun tähänastisten julkaisujen sisäinen variaatio on huomattavan suurta. Sikäli tuolla loppuun laittamallani poiminnalla ei oikeastaan kannatakaan kuvitella tavoittavansa mitään sen suureellisempaa kokonaiskuvaa; se vain sattuu olemaan minun suosikkini.
Jotenkin on kivasti lakonisen rönsyilevä ja samaan aikaan tarkkanäköinen meininki kaikkineen.
TJEU: Kun hyppää ilmaan
City of the sun
Jossain vaiheessa ehdin jo vähän ajatella, että New Yorkin kiinnostavuus musiikkiskenessä olisi laantumaan päin. Toisaalta sieltä tulee sitten vaikka tämä pumppu. Vaikka sinänsä soinnin voisi sijoittaa Amerikan mantereilla aika paljon etelämmäksikin, niin ehkä juuri se konglomeraatti kaikkia niitä vaikutteita, joita tässä on, kiinnittää sitten kuitenkin tällaiseen itärannikon intellektualismiin ... vai miksi sitä nyt sitten pitäisikään kutsua. Hyvä ystäväni Wikipedia kertoo, että tämä on indierock-akustista-postrock-flamenco-mustalaisjazzia. Mojovaa.
Itse löysin tämän ihan vasta tässä pari viikkoa sitten, vaikka onkin ollut olemassa jo 2011 (sanoo Wiki). Jotenkin tämä tarttuu päässäni samaan juonteeseen, kuin Rodrigo y Gabriela, joilla toki flamenco on sangen määrittävä osa musiikkia. Post rockin äärellä olen ennenkin viettänyt aikaani, joten City of the Sun on ehkä sitä kautta nopeammin iholla ja vähemmän eksotiikkansa kautta, mutta ehkä juuri runsaat vaikutteet haarovat tämän jostain Cloud Cultin ja Mogwain lomasta enemmän omanlaisekseen. Estas Tonne voisi olle tälle rinnasteinen ehkä. Siihen nähden, että tuomitsin analogiat tuossa Katinka Raben kohdalla tarpeettomiksi, niitä tulikin sitten aika monta.
Olispa jännä nähdä nämä livenä.
TJEU: Time
Tilhet pajut ja muut
Siihen nähden, että seuraan melko laiskasti kotimaista musiikkimediaa oikeastaan mistään, löysin tämän kohtuullisen nopeasti. Media aloitti meuhkaamisen syksyllä 2015 ja joskus 2016 alussa vissiin bongasin tämän spotifyn siitä sivuikkunasta, missä näkee mitä kaverit kuuntelevat. En kylläkään muista, kuka tätä siellä mahtoi kuunnella, mutta olipa kiva että kuunteli.
Jos nyt analogiavetoisesti tätäkin pitää analysoida, niin tässä kuuluu minusta ainakin Stellan ja Ultra Bran kaikuja - ilman että varsinaisesti kuitenkaan tuntuu mitenkään kloonilta. Ehkä tulkinnassa on jotain sellaista omakohtaisen oloista ajatusta, joka tekee tästä nimenomaan omansa.
Stellamaisen hallitut taustat tukevat ihastuttavan latautunutta laulantaa, jossa pitkissä vokaaleissa viipyillään pontevasti, mutta kuitenkin vapaana patetiasta. Jotenkin viehkeän suoraviivaista, jos sellainen termi musiikillisessa yhteydessä on mahdollinen?
TJEU: Täällä kaukana
Bonus!
Näin loppuun vielä lisäekstrabonusyllätykseä ajattelin nostaa yhden artistin, joka ei ole mitenkään uusi, mutta johon ehkä haluan kiinnittää huomion uudesta kulmasta. Minusta Anssi Kela on jotenkin hieno hahmo. Tai hyvä tyyppi, sikäli kuin julkisuuskuva antaa mahdollisuuden sitä arvioida. Sillä tuntuu olevan prioriteetit hyvin kunnossa ja valmiudet ja halu tuoda ajatuksiaan esiin myös (ja jopa ennenkaikkea?) muuten kuin musiikkinsa kautta. Että vaikka on vähän sellaista mikanfaijanbmw- ja mitälie tositeeveestigmaa, niin kehotan havainnoimaan mitä kaikkea muuta herra on tehnyt esimerkiksi somessa - ja mitä kaikkea kirjoittanut tekijänoikeuksista ja striimauspalveluista ja monesta muusta jutusta. Nii ja jos haluaa itseään yllättää musiikillisesti, niin sehän teki musaa jo joskus vuonna Neon2. Bändin nimi oli Pekka ja Susi.
On Kelalla toki kourallinen ihan hyviä biisejäkin, mutta en erityisesti pidä itseäni fanina tai edes aktiivisena tuotantonsa kuluttajana. Ajatuksiaan joka tapauksessa arvostan ja haluaan haastaa itseään. Respect.
TJEU: Mä haluun viihdyttää
Tästä voisi tulla vaikka puolivuosittainen juttu? En ole ihan varma frekvensisstä, jolla näitä asioita oikeasti ilmenee, mutta kokeillaan. Saanpahan samalla itsekin jonkinlaista ajallista perspektiiviä tottumuksiini? Tosi vaikeaa on muuten arvioida, kauanko siitä on kun jonkun tietyn artistin olen löytänyt. Tuoreen julkaisun ollen kyseessä tilanne on tietenkin julkaisuajankohdan perusteella helppo - mutta harvoin on näin. Olen hidas löytämään uusia juttuja ja yleensä se tapahtuu jotenkin omaehtoisen änkyröinnin kautta vasta. Super Massive Black Hole soi jo radiossa, kun löysin Absolutionin ja koko Musen. Prodigy putosi vasta Fat of the Landilla ...ja Tracy Chapman vuonna 2015.
Kuten sanottua, valetoimittaja minussa tietenkin haluaa kuvitella tekevänsä tiettäväksi uusia tai ainakin vähemmälle huomiolle jääneitä asioita (en tarkoita edellä mainittuja), mutta asian todellista tolaa en oikein osaa lukijakuntaan suhteuttaa. Varmaankin tässä jotain olisi, edes vähän vieraampia jollekin, luulen. Kiva olis kuulla, jos vaikka joku juttu onnistuu yllättämään tai putoaa tai muuten reagoituttaa.
--
Oikeastaan, koska tässä nyt hetken pohdittuani näyttäisi olevan tuloillaan aika paljon asioita joita haluan tällaiseen yhteyteen listata, voisinkin tehdä tästä nostelusta puolivuosittaisen sijaan vaikka kuukausittainen ja katsoa siltä pohjalta eteenpäin, mihin paukut riittävät. Ei kai tämä niin kaukana blogin kirjatusta tarkoitusperästä ole ... eihän?
Tästä siis lähtee osa 1, heinäkuu:
Katinka Rabe
Katinka on olemassa spotifyssa tällä hetkellä kuuden kappaleen arvoisesti. Niistä puolet on minusta oikein hyviä ja se toinen puoli vallan erinomaisia. Haluaisin ajatella, että tässä on sävyjä siitä mihin kotimainen ... sanotaanko nyt sitten pop (?) olisi menossa. Jonkinasteista yhtenevyyttä haistan Sallan ja Miron matka maailman ympäri:iin ja Yonaan, mutta samalla myös arvoisiin vanhoihin tekijöihin; kenties nuorempaan Samuli Putroon, jopa.
Sinänsähän analogiat toki ovat vähän tarpeettomia, varsinkin kun tähänastisten julkaisujen sisäinen variaatio on huomattavan suurta. Sikäli tuolla loppuun laittamallani poiminnalla ei oikeastaan kannatakaan kuvitella tavoittavansa mitään sen suureellisempaa kokonaiskuvaa; se vain sattuu olemaan minun suosikkini.
Jotenkin on kivasti lakonisen rönsyilevä ja samaan aikaan tarkkanäköinen meininki kaikkineen.
TJEU: Kun hyppää ilmaan
City of the sun
Jossain vaiheessa ehdin jo vähän ajatella, että New Yorkin kiinnostavuus musiikkiskenessä olisi laantumaan päin. Toisaalta sieltä tulee sitten vaikka tämä pumppu. Vaikka sinänsä soinnin voisi sijoittaa Amerikan mantereilla aika paljon etelämmäksikin, niin ehkä juuri se konglomeraatti kaikkia niitä vaikutteita, joita tässä on, kiinnittää sitten kuitenkin tällaiseen itärannikon intellektualismiin ... vai miksi sitä nyt sitten pitäisikään kutsua. Hyvä ystäväni Wikipedia kertoo, että tämä on indierock-akustista-postrock-flamenco-mustalaisjazzia. Mojovaa.
Itse löysin tämän ihan vasta tässä pari viikkoa sitten, vaikka onkin ollut olemassa jo 2011 (sanoo Wiki). Jotenkin tämä tarttuu päässäni samaan juonteeseen, kuin Rodrigo y Gabriela, joilla toki flamenco on sangen määrittävä osa musiikkia. Post rockin äärellä olen ennenkin viettänyt aikaani, joten City of the Sun on ehkä sitä kautta nopeammin iholla ja vähemmän eksotiikkansa kautta, mutta ehkä juuri runsaat vaikutteet haarovat tämän jostain Cloud Cultin ja Mogwain lomasta enemmän omanlaisekseen. Estas Tonne voisi olle tälle rinnasteinen ehkä. Siihen nähden, että tuomitsin analogiat tuossa Katinka Raben kohdalla tarpeettomiksi, niitä tulikin sitten aika monta.
Olispa jännä nähdä nämä livenä.
TJEU: Time
Tilhet pajut ja muut
Siihen nähden, että seuraan melko laiskasti kotimaista musiikkimediaa oikeastaan mistään, löysin tämän kohtuullisen nopeasti. Media aloitti meuhkaamisen syksyllä 2015 ja joskus 2016 alussa vissiin bongasin tämän spotifyn siitä sivuikkunasta, missä näkee mitä kaverit kuuntelevat. En kylläkään muista, kuka tätä siellä mahtoi kuunnella, mutta olipa kiva että kuunteli.
Jos nyt analogiavetoisesti tätäkin pitää analysoida, niin tässä kuuluu minusta ainakin Stellan ja Ultra Bran kaikuja - ilman että varsinaisesti kuitenkaan tuntuu mitenkään kloonilta. Ehkä tulkinnassa on jotain sellaista omakohtaisen oloista ajatusta, joka tekee tästä nimenomaan omansa.
Stellamaisen hallitut taustat tukevat ihastuttavan latautunutta laulantaa, jossa pitkissä vokaaleissa viipyillään pontevasti, mutta kuitenkin vapaana patetiasta. Jotenkin viehkeän suoraviivaista, jos sellainen termi musiikillisessa yhteydessä on mahdollinen?
TJEU: Täällä kaukana
Bonus!
Näin loppuun vielä lisäekstrabonusyllätykseä ajattelin nostaa yhden artistin, joka ei ole mitenkään uusi, mutta johon ehkä haluan kiinnittää huomion uudesta kulmasta. Minusta Anssi Kela on jotenkin hieno hahmo. Tai hyvä tyyppi, sikäli kuin julkisuuskuva antaa mahdollisuuden sitä arvioida. Sillä tuntuu olevan prioriteetit hyvin kunnossa ja valmiudet ja halu tuoda ajatuksiaan esiin myös (ja jopa ennenkaikkea?) muuten kuin musiikkinsa kautta. Että vaikka on vähän sellaista mikanfaijanbmw- ja mitälie tositeeveestigmaa, niin kehotan havainnoimaan mitä kaikkea muuta herra on tehnyt esimerkiksi somessa - ja mitä kaikkea kirjoittanut tekijänoikeuksista ja striimauspalveluista ja monesta muusta jutusta. Nii ja jos haluaa itseään yllättää musiikillisesti, niin sehän teki musaa jo joskus vuonna Neon2. Bändin nimi oli Pekka ja Susi.
On Kelalla toki kourallinen ihan hyviä biisejäkin, mutta en erityisesti pidä itseäni fanina tai edes aktiivisena tuotantonsa kuluttajana. Ajatuksiaan joka tapauksessa arvostan ja haluaan haastaa itseään. Respect.
TJEU: Mä haluun viihdyttää
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)