Lista 0014 - rockpop uptmp x-vintg

Moi. Oli vähän lomaa, nyt ei taas ole. Kirjoitan vanhasta musiikista.

Tai no, vanhasta ja "vanhasta". Ainakin näin kevyemmän nuorisomusiikin kontekstissa vanhasta; alkuhämäryyksistä ehkä jopa? Otos keskittyy 50-luvulle, mutta taidetaan sieltä pistoja tehdä melkein 70-luvulle asti. Kuten tavallista, määrittävämpänä tekijänä tyyli kuin nimenomainen julkaisuvuosi. Aikanaan näistä valtaosa on varmasti tulkittu nimen ja omaan rock'n'rolliksi, mutta suhteessa moneen uudempaan asiaan on pop-vektori tässä ajassa vahva. Ainakin sen verran, että ovat omasta vinkkelistäni paremmin tässä rockpopissa ihan rokkirockin sijaan.
Ainakin tällä hetkellä; kyllähän nämä rajavedot itseäkin tasaisesti kyseenalaistuttavat.

Omat hankaluutensa kategorioiden rajamaille luovat myös tulkinnan ja rytmiikan nyanssit, joilla samakin kappale olisi periaatteessa hyvin, hyvin helppoa saada muljahtamaan kategoriasta toiseen tai takaisin. Yritän vain sanoa, että subjektiivista. Mutta lista on rockpop uptmp x-vntg ja sen äärelle johtava hakemistopuu näyttää tältä:

  GENRET
    POP ROCK HIP
      ROCK
        ROCKPOP
          rockpop uptmp
            rockpop uptmp x-vntg

Listalla on juuri nyt 29 kappaletta, joista muutama näköjään spotify-jakelun ulottumattomissa. Vanhojen aikojen artistien ollen kyseessä, uumoilen tämän kertovan perikuntien ja/tai muiden oikeudenhaltijoiden säädöistä ja digijakelun vierastamisesta tai vierastamattomuudesta. Noin vuorotelleen siis, kun ensin on saatavilla ja sitten ei. Ja kohta ehkä taas on. No, täytyyhän lakimiestenkin syödä...

Tunnen tässä listaa kahlatessani sellaista pientä kiusausta jättää nostoista tyystin pois sekä Elviksen, Beatlesin että Beach Boysin. Ei siksi, etteivät ansaitsisi tulla nostetuksi, vaan siksi, että ne ovat kuitenkin varmaankin kategorisesti kaikille itseään musiikkiblogi-alkuisille asioille altistaville tuttuja* tavalla tai toisella.
Joten joo; jätän heidät pois. Mitä suurimmalla rakkaudella ja kunnioituksella toki.

Beatles on muuten kovin hankala tapaus monessa kohtaa, koska ovat määritelleet niin paljon suuntia, mihin musiikilla sittemmin on menty ties kuinka monien orkestereiden voimin, että tuntuu karulta niputtaa niitä alkuperäisiä oivalluksia kaiken myöhemmän kanssa samaan nippuun. Jokus laitan niitä sitten vähän tyylillisesti vanhempaan seuraan, joskus ehkä uudempaan - kun en oikein osaa päättää. Ja tälläkin listalla olevien Help!in ja I Saw Her Standing Theren välillä tuntuu tyylillisesti olevan toistakymmentä vuotta.

* Vai yleistänkö nyt omalta möhistelyjakkaraltani liikaa ja asetan kohtuuttomia vaatimuksia molemmille 80-luvin jälkeen syntyneille lukijoille? Ok, jos Beatles, Elvis tai Beach Boys eivät ole tuttuja, niin siitä tulee nyt sitten tässä sellainen pitkä miinus tai kotiläksy. Näitä kysytään tentissä. Tässä kirjoituksessa ei nyt enempää.

The Contours - Do You Love Me
Kyllä ennen osattiin tehdä hyviä sanoituksia. Ei mitään tyhmiä renkutussanoituksia, kuten kaikki nykyään. Niinku vaikka Beatlesin "she loves you jee jee jee" tai tämä "do you love me now that I can dance". Toki Beatles toteaa vielä suunnilleen, että "eihän se väärin ole" ja tässäkin seikkaperäisesti kerrotaan, mitä kaikkia tansseja sitä oikein nyt osataan. -- No ok, onhan tästä vielä matkaa vaikka sen yhden siihen Anaconda-lauluun. Mutta siis pointin tapaisena yhtäältä se, että höpöjä sanoituksia on aina tehty, kuten "kunnollisiakin" ja toisaalta, ettei hyvän biisin edellytyksenä välttämättä tarvitse olla oikein erinomaisen syvällinen sanoma. Ainakaan aina?

En tiedä voiko musiikkikappaletta spoilata elokuvan tapaan tekemällä juonipaljastuksia, mutta senkin uhalla että voi, en malta olla vähän riehaantumatta siitä, miten tässä kappaleessa lopun fade outin jälkeen palataan vielä uudestaan meinkinkeihin. Onhan erinäköisiä taukoja tai valelopetuksia nähty toki ennenkin, mutta varsinaisen feidauksen kautta en toista moista saa mieleeni. Olisikohan tämä tehty joskus loppufeidauksien ensimmäisen tulemisen aikaan koko biisi peräti?

Kitty, Daisy & Lewis - Honolulu Rock-a Roll-a
No tämähän on tyyppiesimerkki siitä mitä tuossa alussa yritin kanavoida. Vaikka nimessa ihan mainitaan juuri se ... öö ... rock-a roll-a. Ja samaan aikaan tulkinnan muikea tyttömäisyys** saa sen ainakin minun korvaan kuulostamaan nimenomaan popilta - oikeastaan melkein iskelmöivältä. Sellaisessa technicolorin vähän ylisaturoituneessa ja okraan kallistuvassa värimaailmassa mennään kuitenkin tässä. Vanhan ajan meininki, mutta ehkä vähemmän kliseisesti tai ainakin vähemmän kuluneesti, kuin jossain kaikkein vakioimmissa tapauksissa.

Harmitonta hömppää, mutta mukavalla tavalla sellaista. Enkä ollenkaan suostu olemaan pahoillani kun tykkään.

**Paljastinko juuri salaa assosioivani naisten tulkitseman musiikin helpommin popiksi kuin rockiksi?! Näin ne sukupuolittuneet rakenteet toimivat, niinkö? Apua!? En varsinaisesti osaa järkeillä tietäni ulos tästä väittämästä, vaikkei käsillä oleva esimerkki kenties räikein tapaus olekaan -- joten ehkä se kohdallani jotenkin tosiaan pitää paikkansa. En minä halua kieltää työtöiltä tai naisilta rokkia! Tämä ei jää tähän; tästä täytyy kirjoittaa ihan oma postauksensa vielä. Hyi minua!

Dion - Run Around Sue
60-luvulle tultaessa ainakin angloamerikkalaistuneessa nuorisolaisuudessa kova juttu olivat erilaiset laulajakongolmeraatit. Soittajat soittivat anonyymisti ja lauluyhtyeet lauloivat kuten solistit ikään. Tekisi mieleni sanoa, että Beatlesinkin alkuaikojen pukulinja juontaa juurensa tähän kaanoniin, jota poimittu Dion (& The Belmonts) edustaa mallikkaasti.

Varsinaisen leadin lisäksi mukana ovat vahvasti hilpeän ihastuttavat hep ja hop ja aaa ja bom-di-hiidi-diidi, jotka tässä kirjoittaessani juuri tajuan tosiaan osaavani melkein vaistomaisesti kiinnittää omaksi ilmiökseen, joka nähdäkseni nimenomaan edeltää klassisen nelihenkisen rokkibändin prototyypin vakiintumista. Kenties vähän noloa, mutta matkalla kohti 50-luvun loppua teen näköjään mielikuvissani pienen välipysähdyksen vuodessa 1985, josta matka varhempaan jatkuu sillä yhdellä DeLoreanilla. Chuck Berryn serkulle terveisiä.

...ja vielä bonuksena
The Wonders - That Thing You Do!
(oikeastaan esittäjäksi pitäisi merkitä The One-ders, mutta mennään soundtrackin listauksen mukaan)
Wikipedian määritelmän mukaan trollauksen "ensisijainen tarkoitus on ärsyttää ihmisiä, aiheuttaa ristiriitoja (...) ja saada vastaukseksi (...) ennalta-arvattavia viestejä". En tunnusta sortuvani siihen, vaikka hieman haluankin provosoida tällä. Tämä biisi on vuodelta 1996 (tai jos samannimisen elokuvan maailmaan halutaan uskoa, vuodelta 1964) ja on tässä siksi, että ei se tyylillisesti mihinkään muuallekaan kuulu. Pastissi.

Haluan tällä palata vielä hiukan tuohon alussa mainitsemaani tyylilliseen linjavetoon tämän ja muidenkin listojeni koostamisessa. Jos banaali viittaus internetin mainioon ankkatestiin sallitaan: Jos se näyttää ankalta, jos se ui kuin ankka ja jos se vaakkuu kuin ankka, sen saa ...no, laittaa vanhan rockpopin listalle.

Olen jälleen sortumaisillani elokuvablogin puolelle:
That Thing You Do! on vähän niin kuin Steve Zahn; hyväntuulisen harmiton, hauskan hömppä ja siinä on Steve Zahn. Vähän niin kuin tämä biisikin. Paitsi että sen studioversiossa ei käsittääkseni ole Steve Zahn. Mutta elokuvassa on. Steve Zahn.

--

Huomaan pohtivani, mikä tällaisessa vanhemmassa musiikissa minuun vetoaa. Ei siis niin, että olisi jotenkin muita aikakausia kiehtovampaa, vaan koska huomaan vertailun myöhempään musiikkiin vaikeutuvan jossain 70-luvun tietämillä. Liekö kyse jostain oudosta nostalgiasta, johonkin mitä en koskaan ole kokenutkaan tai erilaisesta tuotannosta -- vai peräti jostain suureellisemmasta? Onko maailma muuttunut niin paljon, että sitä on vaikeampi suhteuttaa omaansa kuluneempien aikojen takaa?

Todennäköisesti kyse on vähän kaikesta edellämainitusta (eikä mitään sellaista selkeää rajaa tietenkään ole), mutta jotenkin olisi hauskaa onnistua hahmottamaan nostalgian rooli osana omia tykkäämisiään. Silleen akateemisesti; eihän sillä mitään käytännön merkitystä ole, miksi jostain tykkää tai on tykkäämättä.