Lista 0013 - isklm poprock dwntmp vntg

Pitääkö ensin määritellä, mitä hittoa on iskelmäpoprock? Ok. Olen ajatellut sen niin, että se on - kuten nimikin toki antaa olettaa - vähän turhan poppia ollakseen iskelmöivää, mutta kuitenkin sen verran kiinni siinä popissa, ettei se oikein iskelmältäkään kuulosta. Tietenkin, jotta tässä olisi mitään järkeä, pitää miettiä myös iskelmän merkitystä. Tai sen ääriviivoja.

Omassa päässäni iskelmä sanana kuulostaa joltain sellaiselta, mitä mielikuvieni alle-keski-ikäiset eivät kuuntele - ainakaan ilman vahvasti ironista konnotaatiota. Näin sanoessani avaan tietenkin parikin tulkintalinjaa; joko olen juuri auttamatta luokitellut itseni tukevasti keski-ikäiseksi, kun (ihan sitä perus-)iskelmääkin listoillani on ... tai sitten tämä on kaikki vain ironiahöpöä eikä mihinkään kuulu suhtautua vakavasti (kuuluuko keski-ikäisiinkään?) ... ja jos näin, mitä jos olenkin samaan aikaan ironisoimassa asioita ja hukannut kokonaan käsitykseni omasta keski-ikäisyydestäni? Mikään ei varmastikaan ole kamalampaa kuin ironia, joka sortuu oman mahdottomuutensa alla myötähäpeään. Huraa! Eiku Boom! koska niin nuorisolainen sanoisi vuonna 2009.

Joku muu päättäköön, missä keski-ikäisyyden rajat menevät. Joka tapauksessa soittolistastoni käsittää myös iskelmää. Ja sellaista poppia/iskelmää, joka on niin lähellä sitä toistakin poolia, että sille on täytynyt oma kansionsa omistaa. Tämä lista on siis nimeltään isklm p&r dwntmp vntg ... jossa se p&r viittaa poprockiin.

Kirjoitushetkellä tämä lista koostuu kuudestatoista kappaleesta, joista vanhimmat taitavat täpärästi yltää 50-luvulle ja uusimmat lienevät tämän vuosituhannen puolelta. Yhteistä vintage-leiman ansaitsemiselle on jonkinlainen menneen ajan meininki -- tai minun kokemukseni siitä. Sä saat hei kokea ihan mitä itse haluat ja ihan vaikka miettiä, miten sekaisin ja pihalla se keski-ikäinen siellä on ja pärisee. Joka tapauksessa kansiorakenne:

  GENRET
    ISKELMÄ
      ISKELMÄ POP ROCK
        isklm p&r dwntmp vntg

Olen huomaavinani, että muutamakin listalle poimiutunut kappale voisi hyvin elää elämäänsä myös jossain folk-kontekstin listallani, muttta päätin tässä blogahduksen yhteydessä olla lähtemättä laajempaan inkvisitioon asian tiimoilta. Samaan aikaan toisaalla tuntuu myös, että muidenkin vähemmän-teemaspesifien tyylien (pop, rock jne) äärellä folk-herkkyyteni on jotenkin ylivirittyneessä tilassa; pienikin häivähdys sinne suuntaan ja tiedostan tarpeen folk-kategorisointiin. Tässä analyyttisin korvin listaa kuunnellessa ollaan kenties sitten vastareaktion äärellä jo, kun mekanismi on tiedossa ja seuraukset hahmottuvilla. En mitä tiedä ...?! Ehkä jatkossa kuunnellessa siirtelen jotain jonnekin kuunneltuani asiaa ajatuksemmalla ja toisemmankin kerran. Nyt näillä.

On siellä sitä paitsi melkein-bluesia ja miltei-rautakitaralankamusiikkia ja ties mitä taistolaissivariboja seassa, että laita nyt se tuomion banjo vielä hetkeksi pois, sinä folk-puritaani. ...mikähän muuten olisi iskelmäpuritaanin tuomion instrumentti? Komppikitara? Tuomion Tarja Lunnas?

Eero ja Jussi & The Boys - Balladi kanuunasta
Lauluja tykeistä. Tarvitsemme lisää lauluja tykeistä ja muista ampumakaluista. ...tai en ole varma josko oikeasti tarvitsemme, mutta tämä kappale ainakin vastaa siihen kysyntään juuri. Vaikeasti ennakoitavan aihevalinnan ohella pidän siitä, miten kappaleen nimessäkin suoraviivaisesti raportoidaan mistä on kysymys. Että nyt on kanuuna tässä ja siitä vedetään. Laulu. Balladi. Tykin tarina.

Raittisen veljekset ovat yhdessä ja erikseen ja The Boyseineen kiistatta suomalaisellla mitta-asteikolla legendojen joukossa. Jos meillä olisi oma rockin ... eiku rokin (koska Suomi) hall of fame ... eiku (öö) mestareiden makasiini (?!), niin kyllähän nämä ansaitsisivat paikkansa siellä. Vaikka välillä laulaisivat tykeistä ja mistälie metsämökkien tontuista. Ihanan arvaamatonta ja kuitenkin konsistenttia. Sitäpaitsi äijien äänetkin asettuvat kivasti yhteen. Veljekset kuin matitjatepokset.

Kyllä. Luit juuri blogitekstiä tykistä laulamisesta.

The Caravelles - You Are Here
Kuulemma tämä Caravelles lanseerattiin levy-yhtiön toimesta jonkinlaisena firman pikkujouluissa (tjsp) toisensa löytäneiden tyttösten kokoonpanona, vaikka taustalla olivatkin kamalat sikariportaan läskit pukusedät. Tai jotain. Siis ei niin, että ne sedät laulavat, vaan vain luovat sen narratiivin, että erotutaan muista laulattaristoista. Sellainen kevyen musiikin laitostuneisuuden tyyppiesimerkki, kenties. Silti tai juuri siksi tätä onkin niin jännittävää kuunnella; tunnelmointi on väkisinkin hieman epävireiseen kallistuvaa ja samalla seitinohutta. Myös soitto hipoo muzakia, mutta jokin tässä hämmentävässä konglomeraatissa silti kiehtoo... Tätä voisi ehkä soittaa ihan täysiä* - ja silti mummo jatkaisi uniaan. On sitä kummallisia aikoja eletty ja kummallista musiikkia tehty hei ennenkin - turha huudella mistään anttituiskujen hanureista siellä.

*Haa! Tuossa 30 päivän biisihaasteessa oli se biisi, joka piti kuunnella kovalla. Ja sitten pohdin, että mikä olisi se biisi, joka ei kuulostaisi paremmalta "täysii". Ehkä tämä? Onko tässä metelimusiikin täydellisin antiteesi?

The Springfields - Bambino
Jos tämä olisi laulettu espanjaksi, tämä kuuluisi jonkun hyvin keskitasoisen Zorro-filmatisoinnin taustalle. Italiaanhan tuo sanoitus enemmän viittaa (kun siis on osin italiaa, daa-a), mutta jotenkin minun silmieni eteen piirtyy kolonialismin ajan Meksiko. Vai määrittääköhän Meksiko omaa historiaansa kolonialismin kautta ... noin niinkuin sen löytöretkikolonialismin jälkeisinä aikoina, kun oli jo yhdysvaltoja ja sensellaisia? Asiaan!

Jossain maailmalla tässä tunnelmoidaan. Sellaista lähieksotiikkaa ehkä; turvallisen länsimaisesti ruokalistalla lukee suomeksi "lihapulla" ja tummasilmäinen tarjoilija osaa sanoa "perkele" ... ja nimetä jonkun vallitsevan vuosikymmenen suomalaisen yleis- tai formulaurheilijan.

Kuulostaapa pilkalliselta? Vähän joo, mutta onhan tässä nyt oma hilpeä onnistumisensakin mukana. Suorastaan riehakkaan instrumentaation päälle vedetty unisonolaulu kuulostaa suorastaan mukaansatempaavalta ... vaikka ollaan downtempo-listalla. Vai ollaankohan? Onko tämä tyylirikko?! Apua! Inkvisitio! Mutta siis soljuva ja menneelle ajalle ominaisen kepeä ja harmiton veto, joka runsaudessaan on kuin sen yhden diivan se hattu, missä on tosi paljon erilaisia hedelmiä ja ehkä täytettyjä eläimiä. Että ei se tähän aikaan kuulu, eikä palvele mitään varsinaista tarkoitusta, mutta jotenkin viehättävä silti.

--

Tulipa tästä nyt jotenkin syöksyironinen kirjoitus. Ei tarkoitukseni ollut ensisijaisesti lähteä irvailemaan. Olen kuitenkin ihan itse nämä listalleni laittanut siinä aikomuksessa, että niitä joskus tulee kuunneltuakin. Että jos tämä näkökulma jäi jotenkin hämärään, niin näin loppukanoottina tiedoksi. Seison valintojeni takana.

--

Vähän sellainen puutumisen vaara vaanii tämän blogin kanssa juuri tässä nyt. Ehkä siksi, että kirjallinen-arsenaaliini alkaa tuntua vähän tyhjiinammutulta. Alanko toistaa itseäni? Tuotanko kirjoituksillani mitään lisäarvoa biisipoiminnoille? Onko niissä poiminnoissa mielenkiintoa? Pitääkö julkaisuväliä kasvattaa? Onko ironia väärä tapa jäsentää 60-luvun iskelmää?

...katsotaan, mitä tuleman pitää. Ehkä suon itselleni mahdollisuuden rönsyillä jatkossakin myös näiden peruslistojen ulkopuolelle kirjoituksissani. Kun en edes läpällä osaa ajatella olevani kovin etabloitunut kirjoittaja, on sinänsä stressitöntä näin. Jos jollain on jotain tähän tai muuhun liittyvää ohjaavaa palautetta paukuttaa, niin siitä olen kovin kiitollinen. Projektielmani käviäjätilastojen valossa kun on mahdollista (ellei peräti todennäköistä), että tämänkin lauseen sentään joku jossain lukee.

30 day song challenge - osa 23-30

Juhannuksesta toipumisen kunniaksi kahdeksan viimeisen kappaleen loppuhuipennus; ei sillä, että kukaan tätä edellistäkään olisi kokkoilun lomassa ehtinyt lukemaan. Mutta näin on haaste nipussa. Enkä tainnut yhtään päivää missatakaan? Mene sinäkin tämän luettuasi keskittymään kesään vähäksi aikaa, jookos?

Day 23. A song that you think everybody should listen to
Sigur Rós - Glósóli
Ah. Sigur rós. Islantilaista keijurokkia, jota toden totta kaikkien pitäisi ainakin vähän kuunnella. Tämä orkesteri on minulle niin kovin rakas, että valinnan vaikeus monen todella hienon teoksen äärellä oikein sykähdytti. Päädyin tähän, koska fb-jaoissa olen pyrkinyt laittamaan mukaan myös musiikkivideon ja tässä on hieno. On kyllä hieno sekin, kun Starálfur soi Life Aquatic with Steve Zissou:ssa, mutta sitä varten pitää katsoa alle se leffa. Mene katsomaan siis. Se on Wes Andersonia ja ohjaajalleen ominaisen häröllä tavalla superhyvä. Leffablogi.

Lumoavaa ja tehtävänannolle ominaisesti yleismaailmallista juuri tämä musiikki siksi, ettei islantia kuitenkaan kukaan ymmärrä. Paitsi tietty ne islantilaiset, mutta ne nyt kuuntelee tätä varmaan joka tapauksessa. Me muut voidaan tähän projisoida ihan oma tarinamme (aika abstraktit ne sanat on islanniksikin, ihmisten välisestä olemisesta sellaisella avoimella primääritasolla, ehkä), ja tämän kappaleen tunnelma sopii hyvin hiljentymisen, harmonian ja yhteisymmärryksen etsimiseen omasta itsestä. Niillä eväillä minä olen ajatellut maailman paranevan; kauneutta ja rauhaa ja rakkautta. Ja juuri sopiva nostatus loppuun. Ah.

Day 24. A song by a band you wish were still together
Stella - Hipaisun päässä
Voi Stella. Niin hienoja ja iholle tulevia kuvauksia tilanteista ja asioista, joista ei ihan koko ajan tehdä lauluja. Ihanan raikas ja heleäsointinen laulu ja sinänsä varsin yksinkertaisen toimivat ja tarinaa sopivan itsenäisesti  tukevat sävellykset. Tämä on Suomi-rockin klassikko. (tähän nillitystä siitä, miten ei oikeastaan ole kovin rockia ... mutta tiesminkä radioasemien nimi- ja soittolistojen perusteella sitten onkin - eikä minulla parempaakaan määritelmää ole tarjota, joten rokkia)

Siitä vilpittömimmän ihailun muodosta täytyy todeta, että onhan se tavallaan saavutus saada Suomen kokoisessa musiikkiskenessä ihan oikea klooni. Stella - Katri Ylander -yhdistelmän veroista esimerkkiä ei ihan heti tule mieleen. en tiedä, vaikka olisi sävellyshommissa Stellan tyypit olleet Ylanderillekin, mutta ihan sama. Minä kuuntelin Stellaa jo paljon ennen sitä laulukilpailucoveria ja siksi minulla on jostain syystä oikeus suhtautua ylenkatseella kaikkiin myöhemmin havahtuneisiin ... vai miten se meni?

Oma tykästymiseni keskittyy neljästä levystään kolmen ensimmäisen ympärille oikein toden teolla; vaikea sanoa, johtuneeko tyylillisestä muutoksesta, vai sen puutteesta, että neloslevy enää samalla tavalla vienyt mukanaan. Spekulaatio on turhaa. Stella oli - ja on - klassikko. Odotan ajan osoittavan minun olevan oikeassa tässä asiassa.

Day 25. A song by an artist no longer living
Johnny Cash – The Man Comes Around 
On legendaarisia artisteja ja sitten on Legendaarisia Artisteja. Kuolleita staroja on paljon ja tässä voisi tietysti tuntea kiusausta keksiä jonkun nuorempana "kesken uraansa" lähteneen sankarin tähän. Tykkään kuitenkin siitä, miten Cash pitkän uransa lopullakin onnistui vielä keksimään itsensä uudelleen. Tämä kappale on kaiketi niitä ihan viimeisimpiä, mitä mestari kirjoitti ja siinä on helppo kuulla monenlaista pohdintaa maailman menosta ja siitä erkaantumisestakin. Toisen käsi tukevasti raamatulla leväten.

Myöhimpien aikojen Cashiin jo jonkun verran syventyneenä tunnistin tämän biisin oitis, kun se pyörähti soimaan Sarah Connor Chroniclesin ensimmäisen kauden päätösjaksossa. Lopputuloksena hyvin mahdollisesti hienoin musiikin naittaminen tv-sarjan (miksei elokuvankin) kohtaukseen. Mutta ei siitä syventymättömille tässä enempää. Telkkariblogi.

Vanhan Cashin ääni on vaikuttavuudessaan jotain aivan jäätävää. Siinä kuuluvat sekä eletty elämä, ajatellut ajatukset ja koetut kokemukset, joita säestäävahva  usko omaan sanomiseen. Pelkästään tämän kirjoittaminen nostaa ihon kananlihalle. Oli se äijä. Samalla musiikissa on mukana tunnistettava yhteys varhaisempaan tuotantoon, mutta ilman minkäänlaista väkisin väännettyä pastissia tai haikailua. Olisi ehkä vähän kornia toivottaa "kevyitä multia" -- sitä paitsi, veikkaan, että maailmankatsomuksellaan ei olisi kantanut huolta mullan painosta hän, vaan suunnannut katseensa jonnekin ylemmäs. Respect.

Day 26. A song that makes you want too fall in love
Anna Puu - Mestaripiirros
Tehtävänanto on vähän hassu. En ole ihan varma, josko rakastumista voi "haluta", vai miten se nyt sitten kenenkin kohdalla sattuu toimimaan. Mutta se kokemus toisesta ihmisestä, mikä tähän kappaleeseen sisältyy, kertoo ainakin minulle jostain sellaisesta pelkän lihan tuolle puolen kurkottavasta kiinnittymisestä ja ihailusta. Tämä on ylistyslaulu, joka nousee minimalistisessa sovituksessa ja tavallaan fiilistelemättömässä tulkinnassaan kaikkien herutus- ja halailulaulujen yläpuolelle. Lyhyt ja kaunis.

Day 27. A song that breaks your heart
Samuli Putro – Olet puolisoni nyt
Tuolla Stellan kohdalla olikin puhe aiheista, joista ei koko ajan olla laulamassa. Tai rakkaudestahan tässäkin toki lauletaan, mutta näkövinkkeli on vähän eri kuin yleensä. (...tosin hämmentävästi miltei vastapari tuolle Stella-poiminnalleni?) Ja putromainen, toteavan lakoninen kuvitus piirtää asian esiin niin kouriintuntuvasti, että jo kertosäkeen ensimmäinen isku saa aikaan väristyksen. Yhtään jos rauhallisemmassa yhteydessä tähän syvennyn, niin jossain vaiheessa aina vähän itku pääsee.

Toisaalla kävin keskustelua taiteen olemuksesta ja siitä, onko esteettisen kokemuksen aina lupa olla taidetta. Hyväksytäänkö taiteeksi jokin sellainen, mikä tulee vastaan ilman taiteen intentiota? Tässä siitä hetken herkkyydestä tehdään taidetta. Tai se kokemus tiivistetään yhteen hetkeen ja kuvataan niin kauniisti, että ainakin minulta loppuvat kuvaukseen sopivat ilmaisut. Se hetki on yksi askel ja siinä on kaksi elämää. Todellista tai keksittyä; en tiedä. Kauneus ei alistu totuudelle.

"Filmi pysähtyy."

Day 28. A song by an artist whose voice you love
Lisa Gerrard - Sanvean - I Am Your Shadow
No nyt sanoo tehtävänanto oleellisen. Lisa Gerrard on jännittävä säveltäjä ja suorastaan kuumottava tulkitsija. Tämä kappale on aika äärimmäinen esimerkki oikeastaan molemmista. Joskus taisin täällä blogissakin puhua Now We Are Freestä, joka komeasti päättää Gladiaattori-elokuvan, mutta tämä on vielä päräyttävämpi kyllä laulullisesti ainakin. Ehkä hieman vaikeaselkoisempi, mutta siitä ei tehtävänannossa sanottukaan mitään.

En ole ihan varma, pitäisikö tätä kutsua klasaaiksi vai new ageksi vai miksi, kun vaikuteet (jos sellaisia pitäisi etsiä) ovat vähän siellä ja täällä. Joka tapauksessa on tutustumisen arvoinen artisti tämä, jos tykkää muutakin kuin soittolistapoppia kuunnella korvillaan. Ja olettaen, ettei ennestään ole tuttu. Dead Can Dance:ssa on mukana myös Gerrard.

Tuntuu epäreilulta jättää mainitsematta Alfred Deller, Lene Marlin, Phidel ja kasa muita. Mainitaan nyt edes nuo edes näin. Sori se kasa muita.

Day 29. A song that you remember from your childhood
Jukka Heino, Piritta – Lounatuulen laulu
Omien lasten myötä olen löytänyt itseni lapsuuteni musiikin ääreltä. Ehdolla nostoksi oli tämän lisäksi Magdaleena. Molemmissa on sekä sanoituksellisesti että sävellyksellisesti ihastuttavan rikas ja monitahoinen maailma. Tässä Lounatuulessa erityisesti ihastuttaa sen rakenteettomuus - tai siis rakenteen toistumattomuus. Aika progea, vai mitä?

No, googlailin tuossa ei-kovin-kauan-sitten ja kävi ilmi, että säveltäjänä tässä (ja kuinkas ollakaan siinä Magdaleenassakin) on Kaj Chydenius. Niin tietysti, ajattelin oitis, mutta enpä ilkeä kehua, että olisin ennakkoon häilähtävää epäilystä enempää ajatuksiani siihen suuntaan kääntänyt. Tarkoitukseni oli, että tähän haasteeseen ei tulisi toistoa, mutta tässä kohdassa täytyy vähän lipsua, kun siellä 70-luvun biisissä tuli jo Chydeniusta. Että sori.

Jossain vaiheessa ajatusleikin sellaistakin, että yrittäisin suorittaa tämän haasteen minimimäärällä kappaleita, koska moneenkin kohtaan sopivia kappaleita tuli mieleen. Päätin kuitenkin pitäytyä haasteen alkuperäisessä hengessä. Hittoakos sitä Hyvää Musaa (tm) pihtaamaan!?

Day 30. A song that reminds you of yourself
Pyhimys - Paranoid (11)

Joskus tekis ja toisinaan sitten taas ei. Jotenkin niiden hyvien päivien biisit eivät ehkä tartu ... tai osu ihan niin syvälle. Eihän sitä samalla tavalla kiinnitä huomiota hyviin päiviin ja niihin juttuihin jotka ovat mallillaan...

Lista 0012 - Kesä-ääniä

Keskikesän kunniaksi kiilaan arpomisen sijaan tähän väliin kesä-äänillä. Tämä lista sai alkunsa vuosi sitten, kun tuli mieleeni koota listallinen kesäistä musiikkia, joka ei olisi (ainakaan kaikkineen) sitä kaikkein ärsyttävintä renkutusoasatoa. Sitten jaoin sen somessa ja keräsin kommenteista listalle lisää sisältöä. Lopputuloksen renkutuskertoimen jokainen määritelköön itse, mutta ehken sentään ihan tyystin pystynyt siltäkään välttymään. Ne renksuhtavatkin poiminnat ovat tässä kuitenkin sellaisia, jotka saavat minut ennemmin kesämielelle, kuin raivon tai epätoivon partaalle -- että jos sua kiristää, niin ota vaikka sangriaa tai margarita. Tai kuuntele jotain toista listaa. Hymiö.

Kansiopolku:

  MUUT LISTAT
    JULKAISTUT
      TEEMALISTAT
        Kesä-ääniä

Biisihaasteessa juuri kesästä muistuttavana biisinä listasin PMMP:n Kesäkaverit, joten ei sitä tähän enää. Sen sijaan ajattelin tällaista poikkeuskäsittelyä, jossa jaan isomman otoksen biisejä jotenkuten temaattisiin nippuihin, kas näin:

Nippu 1 - Wanhat
Wanhan määritelmäksi tässä yhteydessä kelvatkoon rajanveto siihen kohtaan, että muistan kun kyseinen biisi oli uusi. Nämä ovat tukevasti sen horisontin ulottumattomissa.

  Beach Boys - Wouldn't it Be Nice
  Freeman - Ajetaan tandemilla
  Aknestik - Suomirokkia

Kesäbiisilista kelpaa aloittaa Beach Boysilla ja Pet Soundsin avausraidalla. Se levy on moneen kertaan listattu kärkisijoille parhaiden levyjen listauksissa - niinku ikinä. Niin sillä liikkeelle. Ja sitten Freeman. Ei se ehkä ihan samoille globaaleille legendaarisuusasteille yllä, mutta onhan se kova. Silleen kova, että älä laula sitä karaokessa, mutta auringon kuumentamassa autossa matkalla mökille tai festareille tai uimaan, laula! Siihen samaan menee tuo Suomirokkiakin. Beach Boysia ei amatöörien pitäisi laulaa ollenkaan, koska ... no, se on aikalailla paljon vaikeampaa musiikkia. Silleesti petollisesti niinku, että kuulostaa helpolta ja mutkattomalta. Mutta ja Beach Boys ei. Siitä ei paljon vaikeammaksi pääse - noin laulullisesti. Kuulostaa toki helpolta ja kivalta, kuten kesähitin kuuluukin, mutta on niillä skilssit sellaiset, ettei joka festariliftarilta irtoa.

Sellainen auringon kuumentama se meidänkin perheen auto oli, missä näitä radion kohinan seasta 400 kilometrin mökkireissuilla aikoinaan kuunneltiin -- ulkoa ruskea ja sisältä beige.


Nippu 2 - Silloin kun minä olin nuori
Joskus silloin kun matkamittarin lukema alkoi ykkösellä, tehtiin tietenkin kaikki maailman paras musiikki. Kuten kaikkien ihmisten teini-i'issä tehtiin. Herkkyyskauteni kesäisten helmien äärellä en edes teeskentele kykeneväni objektiivisuuteen. Autossakin oli ilmastointi.

  Tehosekoitin - Asfaltti Polttaa
  Wilma - Kuu
  Supergrass - Alright

Tehosekoitin kestänyt aikaa aika hyvin ja Supergrass taitaa tavalla tai toisella olla olemassa edelleen - mutta kuka vielä muistaa Wilman? Minä! Anna Kuoppamäki kirjoitti ja lauloi hienosti, kunnes ymmärtääkseni perusti perheen ja keksi muuta tekemistä. Minä olisin voinut Wilmaa jaksaa pidempäänkin. Mutta sehän se oikeastaan on paras hetki lopettaakin, kun vielä mieli tekisi lisää; tarkoituksellista tai ei, niinhän se taisi mennä Tehosekoittimellakin.

Hyviä muistoja ja mielikuvia hetkistä, jolloin kesä vielä tuntui pitkältä ja vasta syksyllä hiihdettiin kouluun kesät talvet. Kesätyö tuntui jännittävältä ja palkalla ostettiin cd-soitin tai aurinkolasit. Uin yli mökkijärven.


Nippu 3 - Myöhempien aikojen hyvät
Onhan kivoja kesäisiä biisejä tehty sittemminkin. Ja aivan kamalia myös; toki niitä on mahtunut maailmaan ennenkin ja tyypillisesti historia muistaa vain muistamisen arvoiset, joten turhaa valittaa nykykesämusiikin tilasta. Ehkä en edes ollut valittamassa.

  Another Sunny Day - Belle & Sebastian
  Brick & Lace - Love Is Wicked
  Justin Timberlake - Can't Stop The Feeling

Eihän näistä voi kukaan mieltään pahoittaa. Tai onhan tuo Brick & Lace vähän renkutuksen rajoilla. Mutta soundit kuulostavat nuotiolta pimenevällä hiekkarannalla pohjoisamerikkalaisessa nuorisoelokuvassa, joten mennään sillä mielikuvalla ja mojitolla.

Näiden kohdalla kiinnittyminen juuri kesään ei ehkä ole niin korostunutta kuin tuon kakkosnipun kohdalla, vaan ajatuksellinen yhteys kesään syntyy myös yleisemmällä tasolla hyvästä fiiliksestä, joka näihin liittyy. Sellaisesta, jonka voimin tunkea oma perhe autoon ja kääntää keula kohti haja-asutusta; onpahan nuorisolaisillakin ainekset omaan ykkösnippuunsa joskus kolmenkymmenen vuoden päästä sitten.

Eiku tässä piti itseasiassa olla Elimäen Aion bailata kuin Kekkonen. Näin. Nyt sekin on. En pahastu, jos kuuntelet pelkästään sitä koko juhannuksen. Ja jos sekään ei riitä, niin lopuksi vielä korvamatovaroitus ja

Nippu 4 - Renkutukset
Nämä ovat juuri niitä puoli- ja/tai posttraumaattisia juttuja, joille ainakin minun kohdallani aika on tehnyt hyvää. Eiväthän ne suotta ole aikanaan olleet hittejä. Tarttuvia, yksinkertaisia, kesäisiä ja liikaa soitettuna helvetin ärsyttäviä.

  Nylon Beat - Naparengas
  J. Karjalainen - Missä se Väinö on?
  Christina Aguilera - Candy Man

...tai ehkä tuo Naparengas ei ole ihan niin raivopäisesti ollut radiorotaation riepotuksessa? Nylon Beat edustaa kuitenkin ehkä parhaiten sitä puhtaaksiviljeltyä korvamatopoppia. Tällä ja monella muullakin biisillä. ... tai no; on tuo J. Karjalainenkin aika äärimmäinen esimerkki. Aguilerassa sentään on pelkän koukun ohella jonkinlainen tyylillinen pastissikin saatu mukaan. Toinen ulottuvuus. Hömppää se on hyvin tehty hömppäkin ja näin. Mutta huonosti tehdyn hömpän lomassa sekin loistaa kesämeiningeissä kivasti.

Posttraumaattisuudesta puheen ollen; tajusin tuossa taannoin tätä väinöttelyä kuunnellessani, että niin vain tuli pojalle nimeksikin Väinö. Ei tosin kutsumanimeksi - ja Karjalaisen poikaa syyllisempi kaima oli pojan isoisoisä. En ihan rehellisesti sanottuna tätä yhteyttä aikoinaan nimiä pohdittaessa edes tullut ajatelleeksi.

--

No mut tästä alkaa nyt kesä. Monilla loma, mulla ei. Mutta ei se mitään. Pidetään sepalukset veneissä ja uidaan rannan suuntaisesti; pysytään pois sieltä tilastoista, vaikka kuinka olisi tunnelma katossa. Juhannuksea evribadille.

30 day song challenge - osat 16-22

Hupsista. Olin tuossa vähän festareilla välissä ja sen myötä (lähinnä itse itselleni asettamastani) julkaisuaikataulusta hittusen jäljessä. Ehdinpä kuitenkin vielä ennen kuin kaikki ovat juhannustelemassa. Loput tulee sitten kun on jussit jussittu.

--

Day 16. A favorite classical song

Chen Reiss– Meeting Laura
Säv. Tom Tykwer, Johnny Klimek, Rheinhold Heil
Juuri tässä kohdassa olen sangen tyytyväinen, että (syystä tai toisesta) tehtävänatona on "a" eikä "the" favorite. Ihan vain siksi, että eihän yhtä biisiä pysty klasaristakaan valitsemaan - olettaen, että viitekehys on yhtään Vivaldin vuodenaikoja laajempi. Ei sillä, etteivätkö olisi äärimmäisen kovia nekin. Samoin kun jotkus Händelin vesimusiikit, joita pidän hiukan triviaaleina, mutta kaikella hyvällä näin. Parhaat jutut kestävät ja massasuosio väistämättä vähän syö persoonallisuutta. Kuten toki kaikessa musiikissa - ja melkeinpä missä tahansa ilmiössä. Hipsteriyden ydin. No, laitoin kuitenkin sen verran sitä ydinhipsterihattua päähän, että tähän haarukoin sieltä vivaldien ja händelien seasta tällaista uudemman maailman elokuvamusiikkia, joka kuitenkin kategorisoituu selvästi klassisen puolelle.

Ylivoimasesti eniten tykkään muuten instrumentaaliklassisesta. Ehkä siksi, että klasariin liittyvät laulusuoritteet ovat (tekniseen suoritustasoon katsomatta) joko loisteliaan ihastuttavia, tai (minuun makuuni ehkä useammin) liioitellussa ilmaisussaan vähän kamalia...
Onpas raa'asti sanottu?! Varsinkin, kun klassisella puolella toimii paljon todella hienoja ja kiinnostavia laulajia - joista monesta minä en harmillisesti tiedä juuri mitään. Tässä kuitenkin vokaaliosat ovat ihan keskeisinä, joten puhutaan mieluummin siitä, miten hienolta ne kuulostavat. Tai siis että kuulostavat hienolta. Kauniilta. En minä siitä osaa muuta sanoa. Paitsi että tykkään ja en yhtään ymmärrä mitä siinä lauletaan. Ilmeisesti italiaa?

Siitä elokuvasta (Perfume: The Story of a Murderer) sen verran, että siitäkin tykkään kovin. Ja sikäli olen varmasti vähemmän ja enemmänkin altis projisoimaan mielleyhtymiäni elokuvasta sen musiikkiin. Toisaalta tietysti myös toisinpäin; elokuvassa on aivan omanlaisensa tunnelma, johon myös tämä musiikki liittyy erottamattomasti. Säveltäjistä tuo Tykwer on siis myös elokuvan ohjaaja.
Hieno filmi. Suosittelen, vaikkei tämä elokuvablogi olekaan...

Day 17. A song that you would sing as a duet on karaoke
Jippu, Samuli Edelmann – Jos sä tahdot niin
En ole kovin innokas karaokeskelija. Tai julkisesti laulaja ylipäätään. Jonkinlaisella esiintymistaustalla ja niillä laulun lahjoilla mitä minulle on lähinnä ollut siunaantumatta, suhtautumiseni laulamiseen on varsin pragmaattista; tyyllin "tästä biisisitä selviän, tuosta en varmasti selviä". Tämä on sellainen, mistä todennäköisesti selviäisin. Ei se nyt toki ole kappaleen ainoa ansio, mutta huomaan sen painavan vaakakupissa melkoisesti tällaisen tulokulman vallitessa.

Samuli Edelmannin duetot ovat vähän kuin oma musiikkigenrensä. Tai jonkun Tuhannen yötä:n jälkeen kun niitä on tullut kourallinen, niin tyylilaji on säilynyt aika samanlaisena. Tässä on ehkä vähän vähemmän ylituotettu tunnelma, vaikka se onkin varmasti lähinnä harhaa. Tai sitten se on sävellys. Tai Jippu, josta minä vähän tykkään ehkä enemmän kuin vaikka Sanista. Edelmannin tekosiakin olen aikaa myöten oppinut arvostamaan; vaikkei lähimainkaan koko tuotantonsa minua erityisesti ravisuta, on siellä hyviäkin juttuja.

Tähän biisiin liittyi sellainen musikaalielokuvakin kai, mutta sitä en ole nähnyt, enkä juuri kuullut asioita, jotka saisivat haluamaan sitä katsoakaan. Ehkä jos telkkarista joskus... Sanoituksellisesti tällainen vähän naiiviin kallistuva uhma ja ehdottomuus tekevät tässä ihan toimivasti seuraa hyvin perusmuotoisen balladin muille elementeille. Eihän tässä sinänsä kannata puhua musikaalikappaleesta, mutta ehkä sieltä suunnilta voi patetian arveluttaen löytää tämän kaltaiselle ilmaisulle "oikeutuksen".

Day 18. A song from the year that you were born
Bauhaus – Bela Lugosi’s Dead 
Onpa merkillinen kappale; hyvällä tavalla ihan outo. Vaikka olenkin kappaleen tapaan täpärästi 70-luvulta, 80-luvun tunnelma on tässä jo vahvasti läsnä. Tulee mieleen musiikkivideoita, joissa mustiin pitkiin ja takkeihin pukeutuneet androgyynihtävät hahmot tuijottavat olkatopattuina ja vakavina kameraan lausuen tärkeiltä tuntuvia sanoja, toisessa korvassa riippuvan ketjukorvakorun heilahdellessa painotuksen tahtiin. Tukat ovat mustia ja pystyjä ja housut kapenevat alaspäin.

Välittyy vahvasti tästä sellainen taiteellinen ambitio, ehkä vähän näkemyskin. Vaaaaaaaaaltavan pitkä intro vie ikään kuin kohtaukseen, tai tuokiokuvaan, jossa itse kappale "tapahtuu". Rikkonaiset kitarat ovat kuin tuulen riepottamia lippuja, joiden rajaamalle areenalle laulaja astuu esittämään kunnianosoituksensa kaikkien goottien esivaarille. Sitten katsellaan niitä lippuja -- luultavasti sateessa. Lopulta fanitus päättyy hurmokseen ja mystiikkaa tavoittavaan mantraan. Mutta mykän kauhuelokuvan aika on jo mennyt. Kenties tämän kappaleenkin...

Ulkomusiikillisista seikoista tässä kiehtovat sekä orkesterin, että kappaleen nimet. Jos et jaksa googlata, niin Bauhaus viittaa 20-luvulla tyylisuunnaksi asti kasvaneeseen saksalaiseen taide- ja arkkitehtuurikouluun. Tajuan tässä juuri, että se rautakauppakauhistus, joka sittemmin on nimen varastanut, ei minun päässäni mitenkään mahdu tämän nimen mielleyhtymiin. Toisin päin ehkä; jos etsin päästäni semiahdistavan halpisrautakauppaketjun nimeä.

No joo. Ehkä rautakauppojen nimeämisperusteista vinkumiselle voi perustaa oman blogin, kun tuska käy sietämättömäksi - ja Bela Lugosihan on aivan legendaarinen näyttelijä. Loput saat kaivaa hakukoneista itse; ehkä siellä on jotain mielekästä ...?

Day 19. A song that makes you think about life
Saul Williams – Talk To Strangers
Tämä on jännittävä kaveri; ymmärtääkseni ei varsinaisesti identifioi itseään niinkään muusikoksi kuin runoilijaksi. Slam poet -termiä en varsinaisesti osaa suomentaa, mutta siihen kaiketi sisältyy vahvasti myös omien tekstien esittäminen, joten sikäli ollaan lähellä rap-musiikin jonkinlaista alkulähdettä - tai vähintään jossain serkkulassa.

Yhtäältä en ole erityisesti politisoituneen musiikin kuluttaja, toisaalta tykkään jollain tavalla uskottavasta tai tunnistettavasta kiukusta musiikissa. Tässä on mukana mitä suurimmassa määrin molempia, mutta ehkä painokkaaasta ilmaisusta huolimatta lähestyminen on jotenkin havainnoiva ja yleisluontoinen. Ikäänkuin askelen-pari sivuun siltä jakkaralta, miltä niitä vaalipuheita pidetään. Katso ympärillesi ja päätä itse, mikä täällä on vialla.

Musiikillisesti tämä on aika yksinkertainen teos. Ehkä jopa siinä määrin, että voi tosiaan oikeutetusti kysyä, onko tämä enemmän musiikkia vai runoutta. Ei niin, että erityisesti kaipaisin mitään karsinoita tähän - tai yleensäkään. Soittolistoissa taisin laittaa tämän rapin alle kuitenkin.

Menet nyt vaan kuuntelemaan tämän ja mietit sitten itse, oliko tässä jotain sellaista, joka sinussa virittäisi ajatuksia. Kirjoittajalla niitä selvästi on. Ehkä ihan vähän joskus minullakin.


Day 20. A song that has many meanings to you
Anna Järvinen - Uppåt framåt på finska
Aikanaan levykaupassa keskustelimme jonkun asiakkaan kanssa pitkät pätkät siitä, miten jännittävästi Anna Järvinen on niin "auki" musiikissaan. Olisi tietysti naiivia kuvitella tuntevansa taiteilijaa, tai ihan oikeasti tietävänsä hänestä paljoakaan pelkän tuotantonsa perusteella, mutta se hahmo, joka Järvisen musiikkia esittää, on väkisinkin kiinnostava. Ihastuttava, hauras ja ujolla tavalla älykäs; kuten tämä kappale. Tuntuu, että se hajoaa, jos sen päälle vahingossa sanoo jotain; pienikin keskittymisen verhojen väleistä karkaava pilkahdus armotta haalistaa hennot sävyt.

Ehkä valinta tähän paikkaan perustuukin osin myös Anna Järvisen hahmoon ja sen monitulkintaisuuteen. Jotenkin sen hienovaraisuuden ja herkkyyden takana väikkyy ymmärrystä ja vähän kapinaakin. Pienet riitasoinnut tuntuvat näin herkässä kokonaisuudessa kovin merkittäviltä eleiltä. Sanoituksessa olen kuulevinani viitteitä Aale Tyniin tai ehkä jopa Aulikki Oksaseen -- se on niinku hyvä juttu.

Tai sitten vain projisoin mitä projisoin ja joku muu kokee ihan jotain muuta. Eikä siinä mitään; tämä on subjektiivinen projekti.


Day 21. A song you like with a person’s name in the title
First Aid Kid – Emmylou
Jos ruotsalaisesta countrysta tulee mieleesi vain Rednex, tässä voisi olla ihan hyvä bändi tutustua. Joku Spinnig Jennies on vähän ruotsinkielisempää ja perinteisempää, mutta sanoinpa nyt senkin nimen tässä, jos joku tykkää sotkea suosituksiaan ruotsinkielisyyksillä. (true story)

Ihana kappale ja ihana sointi! Kikkailematon laulanta, jossa kahden äänen liittyminen osiaan paljon suuremmaksi kokonaisuudeksi tekee jutusta Jutun. Tässä läikkyvät vuoron perään countyn kliseet ja raikkaus, joka pulppuaa nuorista tulkitsijoista jotenkin vastustamattoman vilpittömästi. Sanoitus jatkaa samalla yksinkertaisen vilpittömällä linjalla ja tavoittaa ainakin minun mielessäni sellaisella ei-täysin-triviaalilla tavalla samaistuttavia perusjuttuja siitä, mitä oleminen parhaimmillaan on.

Tämä on taas niitä, joiden äärellä olen enemmin hiljaa, kuin hölötän. Ihana.


Day 22. A song that moves you forward
Garmarna - Ingen
Tulee aina hyvä mieli, kun lapset tykkäävät musiikista, josta itse tykkään. Tämä on tehnyt vaikutuksen 6- ja 8-vuotiaaseen. Näistähän voisi kasata oman kirjoituksensa joskus, hei!

Komppi on komea ja raaka, kylmän oloisesti tulkittujen vokaalien asettuessa hienosti lyömäsoittimen kanssa samaan rintamaan. Jännittävästi tässä on kiukkua, joka jää tavallaan odottaa täyttymystään tarinan seuraavassa kappaleessa. Vihainen katharsis, johon pitää itse astua sitten kun on valmis. Siksi se on valintani tähän kohtaan. Tekee mieli juosta.

Sitten on vielä etnoelementti (tai kansanmusiikki; kuinka vaan). Varsinkin kertosäkeen melodia vie jonnekin tuohevampiin aikoihin, kun punamulta oli yleellisyyttä. Samaa kieltä puhuu koruton instrumentaatiokin; biisi tavallaan löytää luonteensa jousien ja vokaalien vuorottelun kautta. Varsinkin väliosan vonkuva (avain-?)viulu on sellainen, missä pirtin pöytään isketty puukko on tuuman verran tummassa puussa ja tiukasti pystyssä. Sitten taas juostaan.

Det var aldrig jag.

30 day song challenge - osat 9-15

Toinen erä. Tai jos prologi lasketaan, niin kolmas. Mutta eihän sitä lasketa. Että toinen. Jännästi on tullut  kommentteja sellaisistakin suunnista, missä en kuvitellutkaan kenenkään kuuntelevan. Se tuntuu kivalta. Voin leikkiä koskettaneeni tai edes muistuttaneeni jostain hyvästä jutusta jotakuta, jonka kiinnostushorisonttiin en ole ajatellut edes kohoavani. Eihän se ensisijainen päämäärä näissä hommeloissa ole, mutta ei se nyt ainakaan motivaatiota madalla.

Terveisiä siis kaikille, joiden en kuvitellutkaan tätäkin lukevan!

--

Day 9. A song that makes you happy

Myllykoski –  Jengin pitäis enempi
Boom. Tai siis onhan tämä nyt hauskuudessan hieno. Tehtävänannon mukaan, tästä tulee hyvä mieli. Biisi on jotenkin ihastuttavasti rockin perus-perusasioiden äärellä ja ajan hermoilla hermostuttavasti ironinen sanoitus hykerryttää ainakin minua kovin. Lisäksi vähintäänkin vokalistin tulkinnasta välittyy sellainen tunnelma, että studiossakin on ollut ihan kivaa. Se, toisintaako video sitä, vai yrittääkö vain, vai mitälie, on tavallaan toissijaista. Vaikka väistämättä viekin ajatukset samalle suunnalle.

Musiikillisesti tällainen hyvänmielenrokki ei ehkä ole se eniten kuluttamani lajityyppi, vaikka kiistatta sillä on (vähintään) viihteellinen arvonsa. Ehkä tämän esimerkkitapauksen kaltainen aavistus ironiaa tai jotain muuta nasevoivaa oivallusta tekee näistä kiinnostavia, toisin kuin pelkkä c'mon baby yeah ... tahallani siteeraan tässä nimenomaan tehosekoitinta, koska onhan sekin hyvä. Hauska. Ja ehkä ihan pikkuisen kieli poskessa? Ehkei minun oikeastaan tarvitse perustella tai olla perustelematta, miksi tai milloin hyväntuulista rockia mieleni tekee. Joskus tekee, toisinaan sitten taas ei. Nyt ei tapella, nyt tanssitaan. Taas hetken lähempänä kuol... no ei sitä sentään.

Day 10. A song that makes you sad
Tracy Chapman – Broken
Aika monikin laulu tai kappale voi tehdä surulliseksi. Toisaalta on paljon surullisia kappaleita, jotka eivät välttämättä laukaise samaa reaktiota itsessä. Surun ja kauneuden kokemusten välillä on jonkinlainen, minun ymmärrykseltäni pakeneva yhteys. Ehkä joku minua viisaampi on asiaa joskus tutkinut tai asiaa ääneen tuumaillut ... täytynee kokeilla vaikka googlaamalla...

No, tämä kappale on tunnelmaltaan varsin tunnistettavasti alakuloinen. Lisäksi sen hauraudessa on jotain vangitsevaa. Varsinainen pihvi tässä on ehkä tehtävänannon kannalta sisältö. Tämä on kirjoitettu ehkä sen verran monitulkintaiseen muotoon, että ei ole ihan pakko tässä kuulla samoja juttuja kuin minä. Tai ainakaan niihin keskittyä. En halua tulkita tätä kenenkään puolesta siis. Kuuntele siis ehkä itse biisi just nyt, tai lue sanat tai jotain ja päätä itse, ennen kuin luet pidemmälle. Vaikka eihän tämä niin kovin vakavaa ole...

Minulle tätä edustaa sitä ihmisenä olemisen paradoksia, että ollaan menneisyyden varassa ja menossa tulevaisuuteen ja kaikki ne arvokkaat asiat tulee helposti nähtyä jommassakummassa. Tällöin nykyhetkeen kohdistuu kovin vähän odotuksia tai toisaalta tarjoutuu mahdollisuuksia sellaisen arvon löytymiselle, mitä sitten ollaan hampaat irvessä odottamassa jostain tapahtumien solmukohdasta. Näin suuri osa olemisesta menee sen nykyhetkin ohi katsomiseen ... ja koska suuri osa elämää on kuitenkin just sitä ei-solmukohdassa olemista, aika moni asia menee kokonaan ohi fokuksen.
Tämä on tietenkin sitä pahimmanlaatuista mindfulness-propagandaa ja new age lässynläätä, joita jokainen self help -guru jakaa jossain team buildingissa. Että sori. Mutta se, mikä tässä on se surullisuusaspekti, on sen asian tajuaminen ihan omassa olemisessa uudestaan ja uudestaan. Vaikka tämä kela on tavallaan läsnä niinä hetkinä, kun fokus pitää, niin tosi, tosi helposti siitä lipsuu.

Eikä tällaisella keski-ikäisen puolifilosofisella horinalla ole tässä nyt tarkoitukseni uhriutua eikä sen kummemmin haastaa Just Sun elämäntapaa tai sitä miten jäsennät maailmaasi. Mutta tuohon hahmottelemaani kelaan liittyy jotain sellaista, mikä ainakin minua riipaisee. Kun tuntuu, ettei oikein osaa olla joka tilanteessa - jos missään - silleen oikein ja hyvin. -- Tietenkin tähän liittyy myös se paradoksi, että tällä asialla liikaa itseään ahdistamalla se fokus häviää myös.

Pitikö tässä puhua musiikista vai uhkaavasta keski-iän kriisistä? Ehkä tämä kriiseily on helpompaa; ei tarvitse pilkkoa hyvää biisiä liian pieniin paloihin?

Day 11. A song that you never get tired of
Phosphorescent – Song For Zula
Ihan ekan kerran kun kuulin tämän, laulajan ääni teki vaikutuksen. Sitten meni aika pitkään, ennen kuin pääsin ensimmäisen riimin yli, kun se on vähän niin kuin kopioitu ... tai siis tietenkin lainattu siitä yhdestä toisesta kappaleesta; onhan se selvästi siteeraus. Mutta siitä viis. Tämä koskettaa minua jotenkin tosi paljon. Tulkinta ja lyriikka ja kaikki. On melkein rakkauslaulu, mutta ei sitten kuitenkaan, vaan laajenee tavallaan tutkimaan vähän laajemmalta kantilta asiaa. Samalla kuitenkin tuntuu omakohtaiselta ja tulee lähelle. Soitannossa vähäeleisen alkuasetelman taustalle hiipivät kuin varkain jousiläikähdykset, joiden myötä tämä nousee yhtä askelmaa maagisemmalle tasolle ja jopa melko riettaasti käytetyt kaikuefektit tuntuvat relevanteilta.

Joskus All Songs Considered -podcastissa kuvattiin Kacey Musgravesin Follow Your arrow -biisiä jotenkin että "breaks your heart in a thousand ways". Tässä on ehkä ainakin minulle vähän sama, vaikka biisi sinänsä onkin aika erilainen. Ehkä tässä(kin) tuntuu, että taustalta suodattuu läpi paljon enemmän ajatusta (ehkä kipuakin?), kuin primääristi on kirjoitettu.

Huomaan, että on paljon vaikeampi purkaa osiin tällaista kappaletta, joka on itselle kenties tärkeämpi, kuin jokin muu. Tai ainakin tunnelmaltaan ja vaikutuksiltaan minuun sen verran moniselitteinen, että sen sanoittaminen on itsellekin vähän vaikeaa. Enkä sitä paitsi mitenkään väkipakolla tahdo suosikkibiisejäni enempäänsä lähteä ylianalysoimaan; tuskin se vastaa tarkoitutustaan kuitenkaan... Tykkään tästä biisistä, ei siinä sen kummempaa.

Day 12. A song from your preteen years
Miljoonasade – Olkinainen
Esiteinivuosien biisi. Tarkoittaako se nyt sitten sitä, että sitä on pitänyt kuunnella silloin, vai että sen pitää olla tehty silloin? Luullakseni siihen aikaan olin juuri kallistumaisillani Queenin suuntaan oikein isosti. Sitä on luukutettu paljon, mutta jotenkin se ehkä kiinnittyy enemmän jo kokonaiskaanoniin musiikin kuuntelussani ja tämä taas enemmän sitten siihen ajatukseen esiteiniydestä. Voisi melkein sanoa lapsuudeksikin?

Saattaa olla, että muistikuva on jälkikäteen rakentunut, mutta tässä kappaleessa on kiinni mielikuva kesälomasta, perheen silloisesta autosta ja matkoista Jyväskylään, uimahalliin ja milloin minnekin. Epäilen muistuman aitoutta, koska rinnakkaisena muistona on juuri siellä uimahallissa aikanaan nähty Miljoonasade - joka ei siis ollut keikalla, vaan vasta valmisteli keikkaansa. Uimahallin hyppyaltaan pohjassa. Se, ketä ne ihmetyypit sukellusreleissään siellä altaassa olivat ja estivät minun ja velipojan pääsyn hyppytorniin, selvisi vasta myöhemmin jonkun asiaa käsitelleen radiohaastattelun myötä. Muuta en asiasta muista, kuin että anekdootin omaisesti todettiin haastattelussa instrumenttien kosteussuojaukseen käytetyn varmuusvälineitä - paitsi että syntikkaan piti laittaa silikonia, "kun ei löytynyt riittävän isoa kortsua." Sitten ehkä kuunneltiin tämä biisi ... tai Mayday Mayday tai joku ihan muu, jos ajoitankin tämän uimahalliepisodin väärään ajankohtaan suhteessa Olkinaiseen. Mutta ei se mitään; ajallisesti ja asiayhtymällisesti ollaan silti tehtävänannon puitteissa.

Tämä kappale yksin riittää minulle osoittamaan, että Heikki Salo on erinomainen kirjoittaja. Tarina on kiehtova ja monitasoinen. Tunneskaalalla liikutaan hirtehisen ironisten vivahteiden, melankolian ja vähän jännityksenkin puolella. Jopa kappaleen sisältävä abumi ansaitsee nimestään kunniamaininnan; Veitsen valossa on hätkähdyttävän monitulkintainen ja mielikuville altis nimi. Jee!

Tokikaan en teeskentele, että esiteini-minä olisi näitä nyansseja välttämättä sisäistänyt ollenkaan - tai edes tykännyt tästä aikanaan. Koska Show Must Go On ja We Will Rock You ja mitä näitä nyt on? (En silloin ehkä oikein hiffannut sitä "Galileo Figaron" kiekumisen nerokkuuttakaan vielä...) Mutta niin vain jäi tämä tarina silti päähäni muhimaan ja salakavalasti joskus muistutti olemassolostaan sopivasti Spotifyn äärellä oleiltaessa ... vai onkohan minulla joku Miljoonsateen kokoelma-CD:kin jossain ..? Ihan varmaksi en käy tätä sanomaan. Sen sijaan maltan olla olematta mainitsemasta tämän hienon mashup-cover-jännän, joka pääsi oikein pahemman kerran yllättämään tuossa jokin aika takaperin. Siskonpeti on kai lähtökohtaisesti huumoria, mutta tässä kurotetaan helposti sieltä moneen muuhunkin suuntaan. Siitä propsit; samoin erityisen hienosta videosta. Se on siellä linkin takana.

Day 13. A song you like from the 70’s
Kristiina Halkola – Jos rakastat
Sanoiko joku progerokkia? Tai Discoa? Jooei. Ei niin, että minulla olisi varsinaisesti omakohtaisia muistikuvia niistä reilusta kahdesta kuukaudesta, jotka ehdin olla olemassa ennen kuin alkoi 80-luku, mutta viimeiset ajat paljon läheisemmältä on tuntunut Kaj Chydeniuksen tuotanto, joka on yhtäältä hurjan voimakkaasti kiinni omassa ajassaan, mutta myös irti siitä. Ehkä siksi, että taistolaiseen kaanoniin asettuvat tyylilliset vaikutteet käytännössä lakkasivat kokonaan tultaessa vuosikymmenen loppuun ... tai jäivät pelkän Chydeniuksen varaan. Näin ollen ajallista jatkumoa, johon tämä asettuisi, on vaikea hahmottaa. Jos nyt jotain Ultra Bran pastissijuttuja ei lähdetä väkipakolla aikajanaistamaan. (Tämä ei tarkoita, ettäkö UB ei olisi rekevantti, mutta jatkumosta ei ehkä ole perusteltua puhua, tulivatpa Kerkko Koskisen vaikutteet Chydeniukselta ja/tai mistä.) Noin genretasolla siis. Toki voidaan myös keskustella siitä, onko Chydeniuksen musiikki suoraan tai epäsuorasti taistolaista sukua, vai vain ajallisesti ja muiden laatimien sanoitusten kautta, mutta se lähentelee sitten jo varmaan jonkun mielestä poliittista ja muutenkin menee vähän asian ohi tässä yhteydessä, joten en.

Tämän sanoituksessa aate joka tapauksessa kaikuu aika selvästi, vaikka kyseessä ei olekaan ihan tyylipuhtaasti taistolainen teos. Enemmänhän tämä kuitenkin keskittyy ihmisten välille, kuin varsinaiseen julistamiseen, joten ainakaan minä en koe, että tämä menisi sikäli camp-sektoriin tai muuten kiusalliseksi. Päinvastoin: tällaista kirkasotsaisuutta olisi virkistävää joskus löytää nykyisistäkin rakkaus- ja miksei muistakin lauluista. Niin lyriikoissa kuin tulkinnassakin.

Mutta ei kai kummempaa tästä; tekstianalyysia jos oikeasti osaisin, niin tekisin mieleni tätä sanoituksen aihepiirien ryhmittelyä pohtia ja mahdollisia syvempiä merkityksiä sieltä. Mennän kuitenkin näillä subjektiivisilla vaan.

Day 14. A song that you would love played at your wedding
CMX – Pelasta maailma
Niin, häävalssit on jo aikaa sitten valssattu ja edellisessä biisihaasteessa kauan sitten pohdittu, joten en laita tähän sitä Merikannon Valse Lenteä, joka siinä kuuden vuoden takaiessa listassa tuli laitettua ... tämä on ehkä enemmän tulkintani siitä, miltä pitää (no, pitää ja "pitää") tuntua, kun mennään naimisiin. "Aikuinen" on kovi värittynyt sana ja varmasti monelle tarkoitaa ihan eri asioita kuin minulle, mutta jotenkin tämä yhdessä niin ikään CMX:n Puuvertuksen kanssa ovat sellaisia rakkauden luonnnehdintoja, joissa on ymmärrystä ja taitoa muotoilla se ymmärrettävään ja samalla syvälliseen muotoon. Tässä oisi kenties paikka pohtia CMX:n tuotannon syvällisyyksien itsetarkoituksellisuutta ja muuta, mutta ei mennä aiheesta ohi. Oikeastaan Puuvertauskin menee jo hittusen tässä ohi, kun tulokulma on paljon vähemmän "tunnustava" ja omakohtainen .... ehkä melkein vastapooli jopa?
Tämäkin on muuten niin vanha kappale, että olin aika eri asennossa kun tämän muistan ensikertaa kuulleeni ... koko CMX-juttu on tullut iholle vasta paljon myöhemmin. Hieman hassusti niin, etten suoraan pysty sanomaan, mikä mahtoi olla se biisi, jolla asiasta sain kiinni. Vai onko peräti käynyt niin, että vuonna 1997, kun Cloaca Maxima -kokoelma (se ensimmäinen) julkaistiin, niin sain sen joltain sukulaiselta/Joulupukilta sokko-ostoksena -- ja sitten vain urhoollisesti tutustumalla olen itseeni sen iskostanut. Ei voi muistaa varmasti. Soundimaailmallisesti tämä on jäänyt kokolailla 90-luvulle, joten on vaikea arvioida, millaista ajatusta tällainen kappale pystymetsästä sukeltaessaan synnyttäisi nykyisessä minässäni. Kuljettuani tämä tietoisuudessani sieltä "alusta" asti, se ei kuitenkaan minua häiritse. Sanoituksissa sentään ollaan jossain ihan omalla Yrjänä-akselilla, johon aika ei ehkä samalla tavalla pääse tartumaan ... tai jotain.

Day 15. A song that is a cover by another artist

Disturbed – Sound of Silence

Ai hyvänen aika kun tämä on huikea. Siinä edellisessä haasteessa taisin laittaa Simon & Garfunkelin alkuperäisversion kohtaan "your favorite song". Biisi on hieno. Sanoitus on hieno. Alkuperäinen versio on hieno. Tarvitsisin uuden synonyymin sanalle hieno. Ja tämä cover, ainakin sillä yhteisellä historialla, joka minulla kappaleen kanssa on, putoaa niin lujaa, ettei ole tosikaan. On niinku hieno. Jos pitää yhden lauseen verran olla kyyninen perse, niin onhan tulkinnassa pieni yliampumisen vaara ja massiiviset jousitukset ovat ehkä hiukan klisee. Mutta se siitä; maailma on hienompi ilman kyynisiä perseitä. Patarumpuja voisi sen sijaan olla mmailmassa enemmän.

Covereista puhuttaessa minä tykkään tulkinnoista, joissa ei yksinomaan toisinneta alkuperäistä - eikä toisaalta myöskään raivopäisesti tai itsetarkoituksellisen oloisesti lähdetä tekemään jotain täysin tunnistamatonta. Tämä versio asettuu siihen haarukkaan aika mallikkaasti. Kokosin taannoin ihan oman listankin. Ehkä siihenkin voisi blogissa joskus palata...

Erinäköiset kasvatukset biisin edetessä olen tainnut ennenkin mainita. Usein tykkään. Tässä ehkä kaikkein hienointa on sem miten vähitellen nousevan intensiteetin myötä tulkinta hiljalleen erottautuu alkuperäisen mietteliäästä tyylistä ja uittaa mukaan kourallisen raakaa voimaa ja ehkä vähän tuskaa. Oikeastaan tämäkin voisi olla sellainen "kuunneltava kovalla" -biisi, koska instrumentaation kehitys on kunnon toistimilla vähintään yhtä komeaa, kuin laulajan voimailu. Ei mulla muuta, kuin että Huh!

Lista 0011 - etno, osa 2

Kuten tuossa edellisen osan kohdalla vähän vihjasin, joskus nuorempana kävin kansantanssimassa. En tiedä, onko yksinomaan sen takia etno- ja kansanmusiikillinen korvani jollain lailla auki, vai olisiko jonkinlainen yleissivistyksellinen inspiraatio johdattanut samoille lähteille muutenkin. Vai sekö sinne alunperinkin vei tanssimaan? Täällä ollaan joka tapauksessa. Ja sanotaan nyt, kun mielssä on, eli:
Näillä genreillä ansaitaan ainakin minun omissa silmissäni se uskottavuus tälle blogille. Että on muutakin kuin radioiden soittolistakamaa. Ei toki niin, että se olisi mikään syy näiden listojen kokoamiselle; ihan itselleni osoitan vastuun siitäkin, että osaan ja jaksan ja haluan etsiä, listailla ja aina välillä vähän kuunnellakin sellaisia kansan- tai etnisen musiikin teoksia, joissa on muutakin mielenkiintoa, kuin pelkästään se, minkä vuoden tenavatähdessä se yksi feresiin pukeutunut tämänkin lauloi.

Tämän myöhemmän puolikkaan kansiopolku:

  GENRET
    WORLD ETNO
      ETNO
        ETNO
          ETNO
            etno flow - link
            etno uptmp - link
            etno dyn - link
            etno mörk - link

Kuunneltuani näitä tässä kirjoitusprosessin äärellä vähän siellä sun tällä isoista kaiuttimista ja luureista (ja välillä ihan vähän jopa puhelimen kamalasta kaiuttimesta), täytyy todeta, että ei tämä(kään) musiikki kaikkiin tilanteisiin sovi. Viulu on sen verran terävästi artikuloiva soitin (ja sen verran vahvasti edustettuna), että vähänkään kaoottisemmissa ympäristöissä kokemuksen regressio pälipalimusiikiksi on lähellä. Toisaalta aistin musiikin tavallaan enemmän osana ympäristöäni, kuin jonakin minkä haluan peittävän alleen kaiken muun - se ehkä altistaa älämölöähkykokemuksille enemmän kuin itsensä täydellinen umpioiminen musiikilla. Joo; listoihin!

  etno flow

Toimistolla kun soittelin näitä ja sattui äänessä olemaan Väsen, kun kollega tuli kehumaan, että kivaa kun on irkkumusiikkiakin välillä. Eikä se nyt ihan harhainen havainto ollut; kyllähän sellainen soljuvaisempi jouhivetoinen soitanta on aika lähellä toistaan, oltiinpa Skandinaviassa, Irlannissa tai Skotlannissa. Väsen on siis Ruotsista. Toki sävyerojakin löytyy, mutta asiasta enempää tietämättä tekisi mieleni syyttää viikinkejä tästä kulttuurien kuroutumisesta... Tämän joudutte kuitenkin itse toteamaan tuolta listalta, koska just tässä vedetään nyt siekailematta kotiinpäin:

Timo Väänänen - Pienet veitikat
Kantelemusiikkia bitches! ...vai onko se kannelmusiikkia? Ok, kaivelin etymologiaa ja kantasana lienee samaa perua kuin kansi (viitaten alun perin rumpuun; kamalan työläslukuinen lähde tällä) On nää perinnejutut vaan jotenkin tosi jänniä!

En ole varma, miten kanneltaja Väänänen kokee musiikkinsa; eli haluaisiko hän kenties olla nykyetnon kontekstissa tämän perusjuonteen sijaan, mutta täälläpä on. Toki tuotantonsa on melkoisen laajaa ja sikäli tämän yhden teoksen pohjalta ei ehkä kannata juuttua ainoaan tarjottuun määritykseen. Oli miten oli, kanteleen (tässä muuten taivutus on sama sekä kantele- että kannel-sanoissa) soinnissa on jotain sellaista arkaaisen oloista, jota osaan/haluan lähtökohtaisesti arvostaa.

Samaan aikaan on tavallaan helppo ymmärtää, miksei sinänsä kiinnostava soitin ole "breikannut", kuten vaikka avainviulu. Sointi on niin hento ja hienovarainen, että siitä on vaikeaa saada aikaiseksi kovin spektaakkelimaisia juttuja. -- Joskin on heti perään sanottava, että livenä isosta konserttikanteleesta lähtee yllättävänkin järeä sointi, joka välillä lähenee jopa harppua. Joka tapauksessa, sointi on sen luontoinen, että se vaatii ehkä enemmän keskittymistä, kuin moni ärsykkeellisempi soittopeli.

Jos pitää porttiteorioita kehitellä, niin tällainen vähän menevämpi ja dynaamisempi veto voisi toimia jonkinlaisena avaimena sen hoksaamiseen, mikä kanteleessa on jännittävää. Ehkä sitä kautta sitten sellaiset viipyilevämmät ja mietteliäämmätkin teokset ja tulkinnat voisivat alttiille (tai altistetulle?) mielelle aueta. Tokikin on syytä todeta, ettei itsetarkoituksellisuudella päästä pitkälle. Eli kyllä musiikin pitää puhua puolestaan, vaikka miten olisi kulttuurisesti merkittävä soitin tai soittotapahtuma käsillä. Tässä minusta puhuu. Ilman mitään herooisia lisäkonnotaatioita tai ennakkotietovaatimuksia.

--

  etno uptmp

Taisi olla tämä lista, jonka äärelllä se pälipalikokemus tuli. Ehkä tähän liittyy se jossain mainitsemani ajatus kansanmusiikin pragmaattisesta luonteesta. Ei sitä ole tarkoitettukaan taustaksi millekään, vaan keskiöön. Joko sen tahtiin tanssitaan ja muuten riiustellaan, lauletaan ja tarinoidaan -- tai luodaan jonkinlaista merkkihetkeä häistä hautajaisiin ja kaikkialle siihen väliin. Ei se Nuuskamuikkunenkaan siellä sillalla huvikseen soitellut, vaan saadakseen seuraa Muumista. Sitä paitsi Nuuskamuikkusen biisit ainakin niissä animemuumeissa ovat ihan hissimusiikkia, eikä muumitalossa edes ole hissiä!Eikä kansantansseissa. Millään kansalla! Siksi varmaan ei ole sitten pelätty artikuloida sitä musiikkia tehtäessä niin että tuntuu. Ja silloin kun nykymaailmalaisesta ei tunnu siltä, että haluaa itsensä sille artikulaatiolle altistaa, niin on hepuli lähellä, jos sitä kuitenkin tulee. Sitä artikulaatiota.

Sari Kaasinen & Sirmakka - Delekatka
Aika instrumentaalivetoista on ollut tähän asti tämä. Ja on tämäkin lista. Vastapainoksi nostan kuitenkin tämän ihan jo laulunkin takia. Toki Sari Kaasinen on suunnilleen niin lähellä suomalaisen kansanmusiikin paavia, kuin voi olla. Kun sanon näin, teen tietysti vääryyttä Järvelän klaanille ja puolelle Kaustista, mutta onhan se nyt. Ehkä, jos jaetaan Suomi itään ja länteen, niin voidaan tehdä Kaasisesta Bysantin paavi ja Läntisen puolen ... moninaisiin hallitsijasukuihin ym en edes uskalla koskea. Eikä tässä tarvitsekaan. Jos nimi ei ole tuttu, eikä Värttinäkään sano mitään, niin kannattaa ehkä googlata sitä Kaasista vähän.

Huomaan toistuvasti miettiväni soivia instrumentteja. Listalla voittopuolisesti äänessä ovat viulut, mutta myös huiluilla ja/tai erilaisilla pilleillä on roolinsa. Tässä vedossa mennään kuitenkin palkeet ja ennenkaikkea laulu edellä. Ja on siellä kielisoittimiakin. Rakenne ja vokaaliosuudet ovat vahvasti perinteissä kiinni, vaikka instrumentaatiossa ja tuotannossa on varhempien värttinöiden ym kokoonpanojen tapaan nykyaikaisempia elementtejä - ehkei kuitenkaan contemporary-leiman "arvoisesti". Sanoituksessa luodaan sekä sisällöllisesti että runomitallisesti hilpeän esittävää, miltei naiivia tarinaa ja höpsötystä; sellaista, missä laulamisen ilo on keskiössä - ja jota konstailematon tulkinta onnistuneesti toisintaa. Näin tehdään suomalaista kansanmusiikkia näinä aikoina. Ja tekee muuten moni muukin.

Olenpa hyviä biisejä kasannut tälle listalle. Jalka vipattaa, että jea!

--

  etno dyn

Ai täällä on vain yksi biisi? Ehkä tähän etnojuttuun eivät minun tottumuksillani liity sellaiset jylhät soundit ... vai miten niitä pitäisi kuvata?

Sharon Corr - Cooley's Reel
...ja oikeastaan tämäkin kappale voisi hyvin olla tuossa uptempon alla, mutta eipäs ole, koska komppsektori on siihen ehkä vähän ylikorostunut. Tässä on vähän sellaista keikkamusisoinnin tuntua; että kun on vedetty monta biisiä solistia tukien, niin sitten on sen vedon paikka, missä kaikki saa vähän luukuttaa omaa soitintaan. Sellainen soolopotkuri, ikään kuin.

Tämä Corr muuten on sieltä Irlannista justiin, missä viikinkimusiikki (ja geenit) letkeästi luovat tunnelmaa. Tosin Corrien sisarussarja (tai The Corrs, kuten levynkansissa lukee) ei tosin toteuta sitä stereotyyppistä punatukkaista irlantilaisuutta, mutta ehkä etninen profilointi on jonkun toisen blogin ja blogaajan juttu enemmän. En silti malta olla sanomatta, että The Corrsin "irkkumusa" on aika paljon tätä kauempana vielä siitä, miten minä olen asiaa tottunut ajattelemaan. Mutta saa kai siitäkin tykätä, jos sattuu tykkäämään -- ties vaikka jotain biisejä jollekin listalle olisi minullakin päätynyt. En ole varma... Ja tuo mainitsemani ylikorostunut komppisektori on ehkä sellainen muistuma sieltä tässäkin biisissä.

Jouhisoittimien soinnista tykkään, kuten sanottua jo aikaisemmin. Tässä on lisäksi palje-ja kielisoittimetkin kivasti mukana sellaisessa minua viehättävässä muodossa - ja tuo vuorotteleva rakenne tuo ne kivasti esille vielä. Vähän ehkä itsetarkoituskellisesti ja hiukan teknisen oloisesti, mutta kuitenkin. Muiden esimerkkiteosten loistaessa tälläerää poissaolollaan, loistakoon tämä tässä ihan vain olollaan.

Joo, mä tiedän miten potpuri, tai potpourri kirjoitetaan, mutta on hauskempaa, jos mä en sano sitä ääneen ja jossain joku miettii, että tiiänkö.

--

  etno mörk

Täällä on tyhjää. Ilmeisesti maailmassa ei ole synkkää ja ahdistavaa kansanmusiikkia? Tai ehkä se on sitten samantien surullista, jolloin se kategorisoituu tuonne postauksen ykkösosan listoille herkemmin kuin tänne. Oli miten oli; maailmantuskaa tai uhkaavaa tunnelmaa ei näköjään ole kertynyt. Mutta olispa tavallaan jännittävää nähdä, mitä sellaisesta tulisi. Saisiko jostain itkuvirsiperinteestä ja särökitaras.. eiku -kanteleesta tietty, jotain jännittävää. Ihan oikeasti siis!? Silloin ollaan kyllä aika herkästi tuolla contemporary-sektorissa tietty. Emmätiiä.

--

Pakko vielä laittaa tähän loppuun yksi videolinkki siitä, miltä suomalaisen kansanmusiikin opiskelu näyttää, kun innokkaita tekijöitä riittää. Tämä on vuodelta 2010, mutta sen perusteella, mitä muutaman viime vuoden olen itsekin päässyt käsivarrenmitan päästä seuraamaan, ei se ainakaan huonommaksi ole tästä mennyt. Tässä on niitä Järvelöitä.

Kas näin tällä erää etnosta, jota näköjään kategorisesti kutsun kansanmusiikiksi. Samaa asiaahan ne melkein tarkoittavat. Minun päässäni nyt ainakin. Mieleni tekee kirjoittaa tähän jotain disclaimerihtavaa siitä, miten en oikeasti ole mikään asiantuntija ja sensellaista, mutta enpä minä sellaisena ole kai esiintynytkään? Tähän olen tällä hetkellä päässyt ja lisää yritän tästäkin asiasta oppia. Kaikki tuoreet näkemykset ovat tervetulleita...

30 day song challenge - osat 2-8

Vau. Onnistuneesti kaikki päivät tähän asti. Ja mikä vielä ilahduttavampaa, kun postasin avauspuheenvuoroni sosiaaliseen mediaani, se poiki ilman mitään kohdennettuja haasteita vaikka kuinka monta muutakin innostunutta tätä tekemään. Niin että nyt mun newsfeedissä on musiikkia. Ja se on aina kiva. Täällä blogissa sitä musiikkia on ollut tähänkin asti. Ja näitä selityksiä myös. Tässä on niitä molempia lisää:

Day 2. A song you like with a number in the title
Damien Rice – 9 Crimes
Kuten sanottua, nämä värit ja numerot eivät varsinaisesti ole kaikkein inspiroivimpia määreitä lähteä niitä erityisen herkullisia biisejä tähän kaivamaan. Kaivoin silti. Tämä on kaunis ja surullinen ja itseasiassa tästä biisistä jo tuolla aivan blogin alkukahinoissa kirjoitinkin.

Loppujen lopuksi aika vähän näitä numerobiisejä tuossa tähdellisten listalla sitten kuitenkin. Tai on, mutta vähemmän yleispäteviä ... tai en minä tiedä. Tämä tuntui tärkeimmältä. Samaan aikaan vähän harmittaa, kun ei Spotifyssa pysty enää katsomaan useamman kansion laajuudelta sitä biisilistaa, niin ettei tarvitsisi lista kerrallaan kahlata esim. näitä numerobiisejä näkyviin.
...että mahtoiko nyt sitten just tähän määrittelyyn kuulunut kappale, joka ei syystä tai toisesta tähdellisten joukkoon ollut päänynt, jäädä ansiotta ja unohduksiin? Koska Spotify ei suunnittele itseään Just Mun tarpeisiini sopivasti. Buu.

Day 3. A song that reminds you of summertime
PMMP – Kesäkaverit
Koska olen väsynyt ja tylsä ihminen, on selvää, ettei tämä kuvaa edes osittain niitä kesiä, joita minä olen viettänyt. Ehkä tämä onkin se myyttinen kesä, jota kukaan (?) ei oikeasti ole viettänyt, mutta jonka johonkin komponenttiin miltei jokainen pystyy jonkin projisoinnin kautta samaistumaan edes vähän. Ainakin minä. Uimastadionilla oon käynyt.

Vierastin PMMP:tä aika pitkään, vaikka nyt "jälkikäteen" ajatellen tuotannossaan on ihan ansiokkaita juttuja jo ensimmäisestä levystä alkaen. Oikeastaan olisi reilua myöntää, että ymmärsin Rusketusraidat alun perin ehkä vähän väärin ... tai tulkitsin koko orkesterin sen perusteella vähän epäreilusti. Lastenlaululevy Puuhevonen oli oikeastaan minulle se portti PMMP:n maailmaan. Vähän hassua ehkä, koska se on kuitenkin aika muuta, kuin "varsinainen" tuotantonsa, mutta näin silti meni.

Tämä kappale edustaa minulle aika pitkälti sitä bile-PMMP:tä, joka on ehkä ne isoimmat hitit tehnyt -- smalla kun omat suosikkisuosikkini löytyvätkin tuotannon sieltä-toiselta-laidalta. Niin tai näin, tarina ja kuvaukset, joita tähän on suorastaan tungettu, ovat tiiviistä ilmaisusta huolimatta ihastuttavan tunnistettavia ja raikkaasti esitettyjä. Tässä mielessä on helppo haistaa sukulaisuutta Vesalan myöhempiin(kin) tekosiin.

Day 4. A song that reminds you of someone you would rather forget about
The Beatles – In My Life
Mä oon ajatellut niin, etten erityisen aktiivisesti halua unohtaa asioita. Että kaikki kokemukset on tavallaan arvokkaita siinä, miten ne on ihmistä muokanneet. Ja toisaalta, epäolennaiset asiat unohtuvat yrittämättäkin -- välillä unohtuu olennaistakin. Tälle on varmaan jossain filosofisemmassa suuntauksessa joku nimikin? Tai sitten tämä vain kertoo, että en ole eläessäni kokenut mitään aidosti traumaattista tai järkyttävää.
...todennäköisesti kyse on jälkimmäisestä.

Biisinähän tämä on ehkä jo vähän klisee - kuten tietysti tuo melkein omana esittämäni ajatuskin, mutta jos tehtävänanto on yhtälailla vähän naiivi ja kliseinen, niin milläs muullakaan siihen vastaisi? Sitä paitsi, kyllä Beatles on paikkansa ansainnut tällä ja vaikka millä muullakin listalla, vaikka sanoma jostain kohdasta olisi viimeisten 50 (!) vuoden aikana hittusen väljähtynyt. Ehkä lähinnä siksi, että joku muukin on ajan kuluessa hiffannut niitä juttuja, mitä joku Lennon aikanaan jo yritti sanoa. Mikä lienee ollut kaltaisessani asemassa olleen keskivertoyksilön suhde tähän silloin; olisiko pitkätukkien rallatus laajentanut horisonttia, vai vain ahdistanut?

Day 5. A song that needs to be played loud
Overwerk – Exist
Tämä tuli jostain ihan vahingossa vastaan tuossa muutamia aikoja sitten. Jännittävä teos, jossa on sellaista elokuvallista anthem-tunnelmaa, mutta kuitenkin samalla jotain pienipiirteistä ja aavistus tarinaa (jotka jumppamusiikin ystävien "iloksi" on tyystin hukattu samalla julkaistussa club-miksauksessa). Lisäksi, tähän törmätessäni olin juuri uusinut koti-PA:ni, joten tämä aukesi tuolta matalammilta taajuuksiltaan ihan erilailla, kuin edellisillä kopsuttimilla olisi auennut. Että paitsi kovaa, tämä pitää ehkä kuunnella kunnolla. Jos epäilyttää omien toistimien vääntö matalalla alueella, kannattaa ehkä kaivaa vaikka kuulokkeet?

En oikein osaa päättää, onko tämä konemusiikkia siinä "perinteisessä" mielessä (tai siis onhan sille termikin; EDM), että mennään paikkoihin tätä soittamaan ja tanssimaan. Lähtökohtaisesti sanoisin, että ei ole - siis sellaista tanssitarkoituksellista konemusiikkia, mutta on tässä sen verran rytmiikkaakin, että ehken suostu sitäkään vaihtoehtoa täysin poissuljettuna pitämään.
Tuosta edm-asiasta en oikein osaa päättää, että onko se osa minun kielenkäyttöäni - ja jos on, niin liittyisikö siihen sellainen pieni ironinen konnotaatio ...? Nehän on silleen tietysti vaarallisia, että kun jotain juttua käyttää ironisesti tarpeeksi, niin sitä unohtaa alleviivata sitä ironisuutta ja siitä voi vahingossa tulla osa muutakin ilmaisua. O-ou...

Day 6. A song that makes you want to dance
Apollo 440 – Stop The Rock
Oikeastaan tykkään tanssia enemmän sitä koneellista jumppamusiikkia (ja joskus ihan salaa vähän jotain oikein rytmikästä hippelihoppelia), jonka tuntomerkkeihin tämä ei ehkä ihan täysin asetu, vaikka kone-elementit ovatkin selvästi läsnä prosessoituja laulusoundeja myöten. Mutta tässä kyllä tanssituttavat häpeilemättömän hilpeästi käytetyt rock-komponentit - ehkä kaikilta rockin vuosikymmeniltä aina 50-luvusta alkaen. Ja se on jännittävää. Let's get down and dirty, beibe.

Apollo 440 on yhtyeenä(kin) jännä. Tavallaan yhden hitin ihme, joka on tehnyt niitä yksiä hittejä useammankin - "onnistuen" kuitenkin samalla pitämään itsensä enemmän anekdoottina, kuin varsinaisesti tiedostettuna ihan jo pitkän linjan toimijana. Tai sitten minä vain katson tätä niin monen skenerajan yli, että en tiedäkään, millainen pöhinä jossain käy. Täällä minun viheriölläni ei käy. Haluan silti arvostaa. Arvostskis.

Day 7. A song to drive to
The Sounds – No One Sleeps When I'm Awake
Tekemisen meininki - menemisen teininki ... no, melkein.

Tämä menisi aika hyvin tuohon 5. kohtaankin, mutta laitoinpa silti tähän. Pidän kunnia-asianani ajaa liikennesääntöjen mukaan silloinkin, kun peltipoliisit tai muut isoveljen lonkerot eivät ole matkantekoa "rytmittämässä". Ihan yleisen turvallisuuden ja ei-kusipäisyyden nimissä, tiedättehän? Tällaisen biisin soidessa on ehkä helpompi samaistua niihin, jotka eivät syystä tai toisesta siihen kykene. Mutta ajetaan silti kaikki nätisti, joohan?

Mutta biisi kyllä rullaa kuin ... öö ... hirvirulla? Sellainen, missä on rullaava ja eteenpäin kulkeva komppi-riffiosasto - ja pisteenä B:n (sic) päälle vauhdikkaasti rullaava bridge ja C-osanne, jotka vielä voimistavat sitä tunnelivision kokemista entisestään. Ja sarvet. Hirvirullalla pitää olla sarvet, että sen tunnistaa hirvirullaksi. Ei mutta ihan kuin tuossa loppurymistelyssä vähän moduloitaisiinkin?! Tein modulaatiobiiseistä oman listankin tuossa hetki sitten.

Day 8. A song about drugs or alcohol
Brad Paisley, Alison Krauss – Whiskey lullaby
Luin joskus jostain, että keski-ikäisten yhdysvaltalaismiesten itsemurhariski kasvaa countrya kuuntelemalla. Tai asiat korreloivat. Tämän biisin kohdalla asian mainitseminen menee ehkä jo itsestäänselvän puolelle. Ja kaiken tämän kerron tietenkin vain defenssiksi siksi, että en muka tohdi aloittaa myöntämällä, että tämä biisi minuakin koskettaa. Ei ehkä niinkään sen viinalla lotraamisen osalta, mutta onhan tämä herkän naiivisti ja/tai naiivin herkästi surullinen tarina. Ja Alison Kraussin ääni on jotenkin sellainen, että se porautuu suoraan minun lävitseni. Niin tai näin; tämä oli yksi biisihaasteen ei-kovin-monesta tehtävänannosta, joihin tiesin valintani välittömästi. Vaikka ehkä jollain mittar(e)illa vähän nolo...?

Nimittäin! Samaan aikaan Spotify-linkkien kanssa olen tuolla Facebookissa jakanut näiden biisien videoita (tai linkkejä Youtubeen, vaikkei varsinaista videota olisikaan). Tämän kohdalla en jakanut. Video on olemassa, mutta se on sisällöltään niin pateettisen orjallinen biisin tarinalle, että kokonaisuus on kiusaannuttava. Kun biisikin jo on aika suorasanaisen melodramaattinen, ei sitä ehkä tarvitsisi enää kuvittaa ihan yksi yhteen. Tai ehkä se syvien rivien stetsoniyleisö tarvitsee juuri sitä. Että varmasti tietää millä iskulla se kyynel sinne tuoppiin kuuluu tirauttaa. Mutta sovitaan, että kuuntelet biisin kuitenkin ekaksi ilman videota. Jooko?