30 day song challenge - osat 9-15

Toinen erä. Tai jos prologi lasketaan, niin kolmas. Mutta eihän sitä lasketa. Että toinen. Jännästi on tullut  kommentteja sellaisistakin suunnista, missä en kuvitellutkaan kenenkään kuuntelevan. Se tuntuu kivalta. Voin leikkiä koskettaneeni tai edes muistuttaneeni jostain hyvästä jutusta jotakuta, jonka kiinnostushorisonttiin en ole ajatellut edes kohoavani. Eihän se ensisijainen päämäärä näissä hommeloissa ole, mutta ei se nyt ainakaan motivaatiota madalla.

Terveisiä siis kaikille, joiden en kuvitellutkaan tätäkin lukevan!

--

Day 9. A song that makes you happy

Myllykoski –  Jengin pitäis enempi
Boom. Tai siis onhan tämä nyt hauskuudessan hieno. Tehtävänannon mukaan, tästä tulee hyvä mieli. Biisi on jotenkin ihastuttavasti rockin perus-perusasioiden äärellä ja ajan hermoilla hermostuttavasti ironinen sanoitus hykerryttää ainakin minua kovin. Lisäksi vähintäänkin vokalistin tulkinnasta välittyy sellainen tunnelma, että studiossakin on ollut ihan kivaa. Se, toisintaako video sitä, vai yrittääkö vain, vai mitälie, on tavallaan toissijaista. Vaikka väistämättä viekin ajatukset samalle suunnalle.

Musiikillisesti tällainen hyvänmielenrokki ei ehkä ole se eniten kuluttamani lajityyppi, vaikka kiistatta sillä on (vähintään) viihteellinen arvonsa. Ehkä tämän esimerkkitapauksen kaltainen aavistus ironiaa tai jotain muuta nasevoivaa oivallusta tekee näistä kiinnostavia, toisin kuin pelkkä c'mon baby yeah ... tahallani siteeraan tässä nimenomaan tehosekoitinta, koska onhan sekin hyvä. Hauska. Ja ehkä ihan pikkuisen kieli poskessa? Ehkei minun oikeastaan tarvitse perustella tai olla perustelematta, miksi tai milloin hyväntuulista rockia mieleni tekee. Joskus tekee, toisinaan sitten taas ei. Nyt ei tapella, nyt tanssitaan. Taas hetken lähempänä kuol... no ei sitä sentään.

Day 10. A song that makes you sad
Tracy Chapman – Broken
Aika monikin laulu tai kappale voi tehdä surulliseksi. Toisaalta on paljon surullisia kappaleita, jotka eivät välttämättä laukaise samaa reaktiota itsessä. Surun ja kauneuden kokemusten välillä on jonkinlainen, minun ymmärrykseltäni pakeneva yhteys. Ehkä joku minua viisaampi on asiaa joskus tutkinut tai asiaa ääneen tuumaillut ... täytynee kokeilla vaikka googlaamalla...

No, tämä kappale on tunnelmaltaan varsin tunnistettavasti alakuloinen. Lisäksi sen hauraudessa on jotain vangitsevaa. Varsinainen pihvi tässä on ehkä tehtävänannon kannalta sisältö. Tämä on kirjoitettu ehkä sen verran monitulkintaiseen muotoon, että ei ole ihan pakko tässä kuulla samoja juttuja kuin minä. Tai ainakaan niihin keskittyä. En halua tulkita tätä kenenkään puolesta siis. Kuuntele siis ehkä itse biisi just nyt, tai lue sanat tai jotain ja päätä itse, ennen kuin luet pidemmälle. Vaikka eihän tämä niin kovin vakavaa ole...

Minulle tätä edustaa sitä ihmisenä olemisen paradoksia, että ollaan menneisyyden varassa ja menossa tulevaisuuteen ja kaikki ne arvokkaat asiat tulee helposti nähtyä jommassakummassa. Tällöin nykyhetkeen kohdistuu kovin vähän odotuksia tai toisaalta tarjoutuu mahdollisuuksia sellaisen arvon löytymiselle, mitä sitten ollaan hampaat irvessä odottamassa jostain tapahtumien solmukohdasta. Näin suuri osa olemisesta menee sen nykyhetkin ohi katsomiseen ... ja koska suuri osa elämää on kuitenkin just sitä ei-solmukohdassa olemista, aika moni asia menee kokonaan ohi fokuksen.
Tämä on tietenkin sitä pahimmanlaatuista mindfulness-propagandaa ja new age lässynläätä, joita jokainen self help -guru jakaa jossain team buildingissa. Että sori. Mutta se, mikä tässä on se surullisuusaspekti, on sen asian tajuaminen ihan omassa olemisessa uudestaan ja uudestaan. Vaikka tämä kela on tavallaan läsnä niinä hetkinä, kun fokus pitää, niin tosi, tosi helposti siitä lipsuu.

Eikä tällaisella keski-ikäisen puolifilosofisella horinalla ole tässä nyt tarkoitukseni uhriutua eikä sen kummemmin haastaa Just Sun elämäntapaa tai sitä miten jäsennät maailmaasi. Mutta tuohon hahmottelemaani kelaan liittyy jotain sellaista, mikä ainakin minua riipaisee. Kun tuntuu, ettei oikein osaa olla joka tilanteessa - jos missään - silleen oikein ja hyvin. -- Tietenkin tähän liittyy myös se paradoksi, että tällä asialla liikaa itseään ahdistamalla se fokus häviää myös.

Pitikö tässä puhua musiikista vai uhkaavasta keski-iän kriisistä? Ehkä tämä kriiseily on helpompaa; ei tarvitse pilkkoa hyvää biisiä liian pieniin paloihin?

Day 11. A song that you never get tired of
Phosphorescent – Song For Zula
Ihan ekan kerran kun kuulin tämän, laulajan ääni teki vaikutuksen. Sitten meni aika pitkään, ennen kuin pääsin ensimmäisen riimin yli, kun se on vähän niin kuin kopioitu ... tai siis tietenkin lainattu siitä yhdestä toisesta kappaleesta; onhan se selvästi siteeraus. Mutta siitä viis. Tämä koskettaa minua jotenkin tosi paljon. Tulkinta ja lyriikka ja kaikki. On melkein rakkauslaulu, mutta ei sitten kuitenkaan, vaan laajenee tavallaan tutkimaan vähän laajemmalta kantilta asiaa. Samalla kuitenkin tuntuu omakohtaiselta ja tulee lähelle. Soitannossa vähäeleisen alkuasetelman taustalle hiipivät kuin varkain jousiläikähdykset, joiden myötä tämä nousee yhtä askelmaa maagisemmalle tasolle ja jopa melko riettaasti käytetyt kaikuefektit tuntuvat relevanteilta.

Joskus All Songs Considered -podcastissa kuvattiin Kacey Musgravesin Follow Your arrow -biisiä jotenkin että "breaks your heart in a thousand ways". Tässä on ehkä ainakin minulle vähän sama, vaikka biisi sinänsä onkin aika erilainen. Ehkä tässä(kin) tuntuu, että taustalta suodattuu läpi paljon enemmän ajatusta (ehkä kipuakin?), kuin primääristi on kirjoitettu.

Huomaan, että on paljon vaikeampi purkaa osiin tällaista kappaletta, joka on itselle kenties tärkeämpi, kuin jokin muu. Tai ainakin tunnelmaltaan ja vaikutuksiltaan minuun sen verran moniselitteinen, että sen sanoittaminen on itsellekin vähän vaikeaa. Enkä sitä paitsi mitenkään väkipakolla tahdo suosikkibiisejäni enempäänsä lähteä ylianalysoimaan; tuskin se vastaa tarkoitutustaan kuitenkaan... Tykkään tästä biisistä, ei siinä sen kummempaa.

Day 12. A song from your preteen years
Miljoonasade – Olkinainen
Esiteinivuosien biisi. Tarkoittaako se nyt sitten sitä, että sitä on pitänyt kuunnella silloin, vai että sen pitää olla tehty silloin? Luullakseni siihen aikaan olin juuri kallistumaisillani Queenin suuntaan oikein isosti. Sitä on luukutettu paljon, mutta jotenkin se ehkä kiinnittyy enemmän jo kokonaiskaanoniin musiikin kuuntelussani ja tämä taas enemmän sitten siihen ajatukseen esiteiniydestä. Voisi melkein sanoa lapsuudeksikin?

Saattaa olla, että muistikuva on jälkikäteen rakentunut, mutta tässä kappaleessa on kiinni mielikuva kesälomasta, perheen silloisesta autosta ja matkoista Jyväskylään, uimahalliin ja milloin minnekin. Epäilen muistuman aitoutta, koska rinnakkaisena muistona on juuri siellä uimahallissa aikanaan nähty Miljoonasade - joka ei siis ollut keikalla, vaan vasta valmisteli keikkaansa. Uimahallin hyppyaltaan pohjassa. Se, ketä ne ihmetyypit sukellusreleissään siellä altaassa olivat ja estivät minun ja velipojan pääsyn hyppytorniin, selvisi vasta myöhemmin jonkun asiaa käsitelleen radiohaastattelun myötä. Muuta en asiasta muista, kuin että anekdootin omaisesti todettiin haastattelussa instrumenttien kosteussuojaukseen käytetyn varmuusvälineitä - paitsi että syntikkaan piti laittaa silikonia, "kun ei löytynyt riittävän isoa kortsua." Sitten ehkä kuunneltiin tämä biisi ... tai Mayday Mayday tai joku ihan muu, jos ajoitankin tämän uimahalliepisodin väärään ajankohtaan suhteessa Olkinaiseen. Mutta ei se mitään; ajallisesti ja asiayhtymällisesti ollaan silti tehtävänannon puitteissa.

Tämä kappale yksin riittää minulle osoittamaan, että Heikki Salo on erinomainen kirjoittaja. Tarina on kiehtova ja monitasoinen. Tunneskaalalla liikutaan hirtehisen ironisten vivahteiden, melankolian ja vähän jännityksenkin puolella. Jopa kappaleen sisältävä abumi ansaitsee nimestään kunniamaininnan; Veitsen valossa on hätkähdyttävän monitulkintainen ja mielikuville altis nimi. Jee!

Tokikaan en teeskentele, että esiteini-minä olisi näitä nyansseja välttämättä sisäistänyt ollenkaan - tai edes tykännyt tästä aikanaan. Koska Show Must Go On ja We Will Rock You ja mitä näitä nyt on? (En silloin ehkä oikein hiffannut sitä "Galileo Figaron" kiekumisen nerokkuuttakaan vielä...) Mutta niin vain jäi tämä tarina silti päähäni muhimaan ja salakavalasti joskus muistutti olemassolostaan sopivasti Spotifyn äärellä oleiltaessa ... vai onkohan minulla joku Miljoonsateen kokoelma-CD:kin jossain ..? Ihan varmaksi en käy tätä sanomaan. Sen sijaan maltan olla olematta mainitsemasta tämän hienon mashup-cover-jännän, joka pääsi oikein pahemman kerran yllättämään tuossa jokin aika takaperin. Siskonpeti on kai lähtökohtaisesti huumoria, mutta tässä kurotetaan helposti sieltä moneen muuhunkin suuntaan. Siitä propsit; samoin erityisen hienosta videosta. Se on siellä linkin takana.

Day 13. A song you like from the 70’s
Kristiina Halkola – Jos rakastat
Sanoiko joku progerokkia? Tai Discoa? Jooei. Ei niin, että minulla olisi varsinaisesti omakohtaisia muistikuvia niistä reilusta kahdesta kuukaudesta, jotka ehdin olla olemassa ennen kuin alkoi 80-luku, mutta viimeiset ajat paljon läheisemmältä on tuntunut Kaj Chydeniuksen tuotanto, joka on yhtäältä hurjan voimakkaasti kiinni omassa ajassaan, mutta myös irti siitä. Ehkä siksi, että taistolaiseen kaanoniin asettuvat tyylilliset vaikutteet käytännössä lakkasivat kokonaan tultaessa vuosikymmenen loppuun ... tai jäivät pelkän Chydeniuksen varaan. Näin ollen ajallista jatkumoa, johon tämä asettuisi, on vaikea hahmottaa. Jos nyt jotain Ultra Bran pastissijuttuja ei lähdetä väkipakolla aikajanaistamaan. (Tämä ei tarkoita, ettäkö UB ei olisi rekevantti, mutta jatkumosta ei ehkä ole perusteltua puhua, tulivatpa Kerkko Koskisen vaikutteet Chydeniukselta ja/tai mistä.) Noin genretasolla siis. Toki voidaan myös keskustella siitä, onko Chydeniuksen musiikki suoraan tai epäsuorasti taistolaista sukua, vai vain ajallisesti ja muiden laatimien sanoitusten kautta, mutta se lähentelee sitten jo varmaan jonkun mielestä poliittista ja muutenkin menee vähän asian ohi tässä yhteydessä, joten en.

Tämän sanoituksessa aate joka tapauksessa kaikuu aika selvästi, vaikka kyseessä ei olekaan ihan tyylipuhtaasti taistolainen teos. Enemmänhän tämä kuitenkin keskittyy ihmisten välille, kuin varsinaiseen julistamiseen, joten ainakaan minä en koe, että tämä menisi sikäli camp-sektoriin tai muuten kiusalliseksi. Päinvastoin: tällaista kirkasotsaisuutta olisi virkistävää joskus löytää nykyisistäkin rakkaus- ja miksei muistakin lauluista. Niin lyriikoissa kuin tulkinnassakin.

Mutta ei kai kummempaa tästä; tekstianalyysia jos oikeasti osaisin, niin tekisin mieleni tätä sanoituksen aihepiirien ryhmittelyä pohtia ja mahdollisia syvempiä merkityksiä sieltä. Mennän kuitenkin näillä subjektiivisilla vaan.

Day 14. A song that you would love played at your wedding
CMX – Pelasta maailma
Niin, häävalssit on jo aikaa sitten valssattu ja edellisessä biisihaasteessa kauan sitten pohdittu, joten en laita tähän sitä Merikannon Valse Lenteä, joka siinä kuuden vuoden takaiessa listassa tuli laitettua ... tämä on ehkä enemmän tulkintani siitä, miltä pitää (no, pitää ja "pitää") tuntua, kun mennään naimisiin. "Aikuinen" on kovi värittynyt sana ja varmasti monelle tarkoitaa ihan eri asioita kuin minulle, mutta jotenkin tämä yhdessä niin ikään CMX:n Puuvertuksen kanssa ovat sellaisia rakkauden luonnnehdintoja, joissa on ymmärrystä ja taitoa muotoilla se ymmärrettävään ja samalla syvälliseen muotoon. Tässä oisi kenties paikka pohtia CMX:n tuotannon syvällisyyksien itsetarkoituksellisuutta ja muuta, mutta ei mennä aiheesta ohi. Oikeastaan Puuvertauskin menee jo hittusen tässä ohi, kun tulokulma on paljon vähemmän "tunnustava" ja omakohtainen .... ehkä melkein vastapooli jopa?
Tämäkin on muuten niin vanha kappale, että olin aika eri asennossa kun tämän muistan ensikertaa kuulleeni ... koko CMX-juttu on tullut iholle vasta paljon myöhemmin. Hieman hassusti niin, etten suoraan pysty sanomaan, mikä mahtoi olla se biisi, jolla asiasta sain kiinni. Vai onko peräti käynyt niin, että vuonna 1997, kun Cloaca Maxima -kokoelma (se ensimmäinen) julkaistiin, niin sain sen joltain sukulaiselta/Joulupukilta sokko-ostoksena -- ja sitten vain urhoollisesti tutustumalla olen itseeni sen iskostanut. Ei voi muistaa varmasti. Soundimaailmallisesti tämä on jäänyt kokolailla 90-luvulle, joten on vaikea arvioida, millaista ajatusta tällainen kappale pystymetsästä sukeltaessaan synnyttäisi nykyisessä minässäni. Kuljettuani tämä tietoisuudessani sieltä "alusta" asti, se ei kuitenkaan minua häiritse. Sanoituksissa sentään ollaan jossain ihan omalla Yrjänä-akselilla, johon aika ei ehkä samalla tavalla pääse tartumaan ... tai jotain.

Day 15. A song that is a cover by another artist

Disturbed – Sound of Silence

Ai hyvänen aika kun tämä on huikea. Siinä edellisessä haasteessa taisin laittaa Simon & Garfunkelin alkuperäisversion kohtaan "your favorite song". Biisi on hieno. Sanoitus on hieno. Alkuperäinen versio on hieno. Tarvitsisin uuden synonyymin sanalle hieno. Ja tämä cover, ainakin sillä yhteisellä historialla, joka minulla kappaleen kanssa on, putoaa niin lujaa, ettei ole tosikaan. On niinku hieno. Jos pitää yhden lauseen verran olla kyyninen perse, niin onhan tulkinnassa pieni yliampumisen vaara ja massiiviset jousitukset ovat ehkä hiukan klisee. Mutta se siitä; maailma on hienompi ilman kyynisiä perseitä. Patarumpuja voisi sen sijaan olla mmailmassa enemmän.

Covereista puhuttaessa minä tykkään tulkinnoista, joissa ei yksinomaan toisinneta alkuperäistä - eikä toisaalta myöskään raivopäisesti tai itsetarkoituksellisen oloisesti lähdetä tekemään jotain täysin tunnistamatonta. Tämä versio asettuu siihen haarukkaan aika mallikkaasti. Kokosin taannoin ihan oman listankin. Ehkä siihenkin voisi blogissa joskus palata...

Erinäköiset kasvatukset biisin edetessä olen tainnut ennenkin mainita. Usein tykkään. Tässä ehkä kaikkein hienointa on sem miten vähitellen nousevan intensiteetin myötä tulkinta hiljalleen erottautuu alkuperäisen mietteliäästä tyylistä ja uittaa mukaan kourallisen raakaa voimaa ja ehkä vähän tuskaa. Oikeastaan tämäkin voisi olla sellainen "kuunneltava kovalla" -biisi, koska instrumentaation kehitys on kunnon toistimilla vähintään yhtä komeaa, kuin laulajan voimailu. Ei mulla muuta, kuin että Huh!