Vau. Onnistuneesti kaikki päivät tähän asti. Ja mikä vielä ilahduttavampaa, kun postasin avauspuheenvuoroni sosiaaliseen mediaani, se poiki ilman mitään kohdennettuja haasteita vaikka kuinka monta muutakin innostunutta tätä tekemään. Niin että nyt mun newsfeedissä on musiikkia. Ja se on aina kiva. Täällä blogissa sitä musiikkia on ollut tähänkin asti. Ja näitä selityksiä myös. Tässä on niitä molempia lisää:
Day 2. A song you like with a number in the title
Damien Rice – 9 Crimes
Kuten sanottua, nämä värit ja numerot eivät varsinaisesti ole kaikkein inspiroivimpia määreitä lähteä niitä erityisen herkullisia biisejä tähän kaivamaan. Kaivoin silti. Tämä on kaunis ja surullinen ja itseasiassa tästä biisistä jo tuolla aivan blogin alkukahinoissa kirjoitinkin.
Loppujen lopuksi aika vähän näitä numerobiisejä tuossa tähdellisten listalla sitten kuitenkin. Tai on, mutta vähemmän yleispäteviä ... tai en minä tiedä. Tämä tuntui tärkeimmältä. Samaan aikaan vähän harmittaa, kun ei Spotifyssa pysty enää katsomaan useamman kansion laajuudelta sitä biisilistaa, niin ettei tarvitsisi lista kerrallaan kahlata esim. näitä numerobiisejä näkyviin.
...että mahtoiko nyt sitten just tähän määrittelyyn kuulunut kappale, joka ei syystä tai toisesta tähdellisten joukkoon ollut päänynt, jäädä ansiotta ja unohduksiin? Koska Spotify ei suunnittele itseään Just Mun tarpeisiini sopivasti. Buu.
Day 3. A song that reminds you of summertime
PMMP – Kesäkaverit
Koska olen väsynyt ja tylsä ihminen, on selvää, ettei tämä kuvaa edes osittain niitä kesiä, joita minä olen viettänyt. Ehkä tämä onkin se myyttinen kesä, jota kukaan (?) ei oikeasti ole viettänyt, mutta jonka johonkin komponenttiin miltei jokainen pystyy jonkin projisoinnin kautta samaistumaan edes vähän. Ainakin minä. Uimastadionilla oon käynyt.
Vierastin PMMP:tä aika pitkään, vaikka nyt "jälkikäteen" ajatellen tuotannossaan on ihan ansiokkaita juttuja jo ensimmäisestä levystä alkaen. Oikeastaan olisi reilua myöntää, että ymmärsin Rusketusraidat alun perin ehkä vähän väärin ... tai tulkitsin koko orkesterin sen perusteella vähän epäreilusti. Lastenlaululevy Puuhevonen oli oikeastaan minulle se portti PMMP:n maailmaan. Vähän hassua ehkä, koska se on kuitenkin aika muuta, kuin "varsinainen" tuotantonsa, mutta näin silti meni.
Tämä kappale edustaa minulle aika pitkälti sitä bile-PMMP:tä, joka on ehkä ne isoimmat hitit tehnyt -- smalla kun omat suosikkisuosikkini löytyvätkin tuotannon sieltä-toiselta-laidalta. Niin tai näin, tarina ja kuvaukset, joita tähän on suorastaan tungettu, ovat tiiviistä ilmaisusta huolimatta ihastuttavan tunnistettavia ja raikkaasti esitettyjä. Tässä mielessä on helppo haistaa sukulaisuutta Vesalan myöhempiin(kin) tekosiin.
Day 4. A song that reminds you of someone you would rather forget about
The Beatles – In My Life
Mä oon ajatellut niin, etten erityisen aktiivisesti halua unohtaa asioita. Että kaikki kokemukset on tavallaan arvokkaita siinä, miten ne on ihmistä muokanneet. Ja toisaalta, epäolennaiset asiat unohtuvat yrittämättäkin -- välillä unohtuu olennaistakin. Tälle on varmaan jossain filosofisemmassa suuntauksessa joku nimikin? Tai sitten tämä vain kertoo, että en ole eläessäni kokenut mitään aidosti traumaattista tai järkyttävää.
...todennäköisesti kyse on jälkimmäisestä.
Biisinähän tämä on ehkä jo vähän klisee - kuten tietysti tuo melkein omana esittämäni ajatuskin, mutta jos tehtävänanto on yhtälailla vähän naiivi ja kliseinen, niin milläs muullakaan siihen vastaisi? Sitä paitsi, kyllä Beatles on paikkansa ansainnut tällä ja vaikka millä muullakin listalla, vaikka sanoma jostain kohdasta olisi viimeisten 50 (!) vuoden aikana hittusen väljähtynyt. Ehkä lähinnä siksi, että joku muukin on ajan kuluessa hiffannut niitä juttuja, mitä joku Lennon aikanaan jo yritti sanoa. Mikä lienee ollut kaltaisessani asemassa olleen keskivertoyksilön suhde tähän silloin; olisiko pitkätukkien rallatus laajentanut horisonttia, vai vain ahdistanut?
Day 5. A song that needs to be played loud
Overwerk – Exist
Tämä tuli jostain ihan vahingossa vastaan tuossa muutamia aikoja sitten. Jännittävä teos, jossa on sellaista elokuvallista anthem-tunnelmaa, mutta kuitenkin samalla jotain pienipiirteistä ja aavistus tarinaa (jotka jumppamusiikin ystävien "iloksi" on tyystin hukattu samalla julkaistussa club-miksauksessa). Lisäksi, tähän törmätessäni olin juuri uusinut koti-PA:ni, joten tämä aukesi tuolta matalammilta taajuuksiltaan ihan erilailla, kuin edellisillä kopsuttimilla olisi auennut. Että paitsi kovaa, tämä pitää ehkä kuunnella kunnolla. Jos epäilyttää omien toistimien vääntö matalalla alueella, kannattaa ehkä kaivaa vaikka kuulokkeet?
En oikein osaa päättää, onko tämä konemusiikkia siinä "perinteisessä" mielessä (tai siis onhan sille termikin; EDM), että mennään paikkoihin tätä soittamaan ja tanssimaan. Lähtökohtaisesti sanoisin, että ei ole - siis sellaista tanssitarkoituksellista konemusiikkia, mutta on tässä sen verran rytmiikkaakin, että ehken suostu sitäkään vaihtoehtoa täysin poissuljettuna pitämään.
Tuosta edm-asiasta en oikein osaa päättää, että onko se osa minun kielenkäyttöäni - ja jos on, niin liittyisikö siihen sellainen pieni ironinen konnotaatio ...? Nehän on silleen tietysti vaarallisia, että kun jotain juttua käyttää ironisesti tarpeeksi, niin sitä unohtaa alleviivata sitä ironisuutta ja siitä voi vahingossa tulla osa muutakin ilmaisua. O-ou...
Day 6. A song that makes you want to dance
Apollo 440 – Stop The Rock
Oikeastaan tykkään tanssia enemmän sitä koneellista jumppamusiikkia (ja joskus ihan salaa vähän jotain oikein rytmikästä hippelihoppelia), jonka tuntomerkkeihin tämä ei ehkä ihan täysin asetu, vaikka kone-elementit ovatkin selvästi läsnä prosessoituja laulusoundeja myöten. Mutta tässä kyllä tanssituttavat häpeilemättömän hilpeästi käytetyt rock-komponentit - ehkä kaikilta rockin vuosikymmeniltä aina 50-luvusta alkaen. Ja se on jännittävää. Let's get down and dirty, beibe.
Apollo 440 on yhtyeenä(kin) jännä. Tavallaan yhden hitin ihme, joka on tehnyt niitä yksiä hittejä useammankin - "onnistuen" kuitenkin samalla pitämään itsensä enemmän anekdoottina, kuin varsinaisesti tiedostettuna ihan jo pitkän linjan toimijana. Tai sitten minä vain katson tätä niin monen skenerajan yli, että en tiedäkään, millainen pöhinä jossain käy. Täällä minun viheriölläni ei käy. Haluan silti arvostaa. Arvostskis.
Day 7. A song to drive to
The Sounds – No One Sleeps When I'm Awake
Tekemisen meininki - menemisen teininki ... no, melkein.
Tämä menisi aika hyvin tuohon 5. kohtaankin, mutta laitoinpa silti tähän. Pidän kunnia-asianani ajaa liikennesääntöjen mukaan silloinkin, kun peltipoliisit tai muut isoveljen lonkerot eivät ole matkantekoa "rytmittämässä". Ihan yleisen turvallisuuden ja ei-kusipäisyyden nimissä, tiedättehän? Tällaisen biisin soidessa on ehkä helpompi samaistua niihin, jotka eivät syystä tai toisesta siihen kykene. Mutta ajetaan silti kaikki nätisti, joohan?
Day 2. A song you like with a number in the title
Damien Rice – 9 Crimes
Kuten sanottua, nämä värit ja numerot eivät varsinaisesti ole kaikkein inspiroivimpia määreitä lähteä niitä erityisen herkullisia biisejä tähän kaivamaan. Kaivoin silti. Tämä on kaunis ja surullinen ja itseasiassa tästä biisistä jo tuolla aivan blogin alkukahinoissa kirjoitinkin.
Loppujen lopuksi aika vähän näitä numerobiisejä tuossa tähdellisten listalla sitten kuitenkin. Tai on, mutta vähemmän yleispäteviä ... tai en minä tiedä. Tämä tuntui tärkeimmältä. Samaan aikaan vähän harmittaa, kun ei Spotifyssa pysty enää katsomaan useamman kansion laajuudelta sitä biisilistaa, niin ettei tarvitsisi lista kerrallaan kahlata esim. näitä numerobiisejä näkyviin.
...että mahtoiko nyt sitten just tähän määrittelyyn kuulunut kappale, joka ei syystä tai toisesta tähdellisten joukkoon ollut päänynt, jäädä ansiotta ja unohduksiin? Koska Spotify ei suunnittele itseään Just Mun tarpeisiini sopivasti. Buu.
Day 3. A song that reminds you of summertime
PMMP – Kesäkaverit
Koska olen väsynyt ja tylsä ihminen, on selvää, ettei tämä kuvaa edes osittain niitä kesiä, joita minä olen viettänyt. Ehkä tämä onkin se myyttinen kesä, jota kukaan (?) ei oikeasti ole viettänyt, mutta jonka johonkin komponenttiin miltei jokainen pystyy jonkin projisoinnin kautta samaistumaan edes vähän. Ainakin minä. Uimastadionilla oon käynyt.
Vierastin PMMP:tä aika pitkään, vaikka nyt "jälkikäteen" ajatellen tuotannossaan on ihan ansiokkaita juttuja jo ensimmäisestä levystä alkaen. Oikeastaan olisi reilua myöntää, että ymmärsin Rusketusraidat alun perin ehkä vähän väärin ... tai tulkitsin koko orkesterin sen perusteella vähän epäreilusti. Lastenlaululevy Puuhevonen oli oikeastaan minulle se portti PMMP:n maailmaan. Vähän hassua ehkä, koska se on kuitenkin aika muuta, kuin "varsinainen" tuotantonsa, mutta näin silti meni.
Tämä kappale edustaa minulle aika pitkälti sitä bile-PMMP:tä, joka on ehkä ne isoimmat hitit tehnyt -- smalla kun omat suosikkisuosikkini löytyvätkin tuotannon sieltä-toiselta-laidalta. Niin tai näin, tarina ja kuvaukset, joita tähän on suorastaan tungettu, ovat tiiviistä ilmaisusta huolimatta ihastuttavan tunnistettavia ja raikkaasti esitettyjä. Tässä mielessä on helppo haistaa sukulaisuutta Vesalan myöhempiin(kin) tekosiin.
Day 4. A song that reminds you of someone you would rather forget about
The Beatles – In My Life
Mä oon ajatellut niin, etten erityisen aktiivisesti halua unohtaa asioita. Että kaikki kokemukset on tavallaan arvokkaita siinä, miten ne on ihmistä muokanneet. Ja toisaalta, epäolennaiset asiat unohtuvat yrittämättäkin -- välillä unohtuu olennaistakin. Tälle on varmaan jossain filosofisemmassa suuntauksessa joku nimikin? Tai sitten tämä vain kertoo, että en ole eläessäni kokenut mitään aidosti traumaattista tai järkyttävää.
...todennäköisesti kyse on jälkimmäisestä.
Biisinähän tämä on ehkä jo vähän klisee - kuten tietysti tuo melkein omana esittämäni ajatuskin, mutta jos tehtävänanto on yhtälailla vähän naiivi ja kliseinen, niin milläs muullakaan siihen vastaisi? Sitä paitsi, kyllä Beatles on paikkansa ansainnut tällä ja vaikka millä muullakin listalla, vaikka sanoma jostain kohdasta olisi viimeisten 50 (!) vuoden aikana hittusen väljähtynyt. Ehkä lähinnä siksi, että joku muukin on ajan kuluessa hiffannut niitä juttuja, mitä joku Lennon aikanaan jo yritti sanoa. Mikä lienee ollut kaltaisessani asemassa olleen keskivertoyksilön suhde tähän silloin; olisiko pitkätukkien rallatus laajentanut horisonttia, vai vain ahdistanut?
Day 5. A song that needs to be played loud
Overwerk – Exist
Tämä tuli jostain ihan vahingossa vastaan tuossa muutamia aikoja sitten. Jännittävä teos, jossa on sellaista elokuvallista anthem-tunnelmaa, mutta kuitenkin samalla jotain pienipiirteistä ja aavistus tarinaa (jotka jumppamusiikin ystävien "iloksi" on tyystin hukattu samalla julkaistussa club-miksauksessa). Lisäksi, tähän törmätessäni olin juuri uusinut koti-PA:ni, joten tämä aukesi tuolta matalammilta taajuuksiltaan ihan erilailla, kuin edellisillä kopsuttimilla olisi auennut. Että paitsi kovaa, tämä pitää ehkä kuunnella kunnolla. Jos epäilyttää omien toistimien vääntö matalalla alueella, kannattaa ehkä kaivaa vaikka kuulokkeet?
En oikein osaa päättää, onko tämä konemusiikkia siinä "perinteisessä" mielessä (tai siis onhan sille termikin; EDM), että mennään paikkoihin tätä soittamaan ja tanssimaan. Lähtökohtaisesti sanoisin, että ei ole - siis sellaista tanssitarkoituksellista konemusiikkia, mutta on tässä sen verran rytmiikkaakin, että ehken suostu sitäkään vaihtoehtoa täysin poissuljettuna pitämään.
Tuosta edm-asiasta en oikein osaa päättää, että onko se osa minun kielenkäyttöäni - ja jos on, niin liittyisikö siihen sellainen pieni ironinen konnotaatio ...? Nehän on silleen tietysti vaarallisia, että kun jotain juttua käyttää ironisesti tarpeeksi, niin sitä unohtaa alleviivata sitä ironisuutta ja siitä voi vahingossa tulla osa muutakin ilmaisua. O-ou...
Day 6. A song that makes you want to dance
Apollo 440 – Stop The Rock
Oikeastaan tykkään tanssia enemmän sitä koneellista jumppamusiikkia (ja joskus ihan salaa vähän jotain oikein rytmikästä hippelihoppelia), jonka tuntomerkkeihin tämä ei ehkä ihan täysin asetu, vaikka kone-elementit ovatkin selvästi läsnä prosessoituja laulusoundeja myöten. Mutta tässä kyllä tanssituttavat häpeilemättömän hilpeästi käytetyt rock-komponentit - ehkä kaikilta rockin vuosikymmeniltä aina 50-luvusta alkaen. Ja se on jännittävää. Let's get down and dirty, beibe.
Apollo 440 on yhtyeenä(kin) jännä. Tavallaan yhden hitin ihme, joka on tehnyt niitä yksiä hittejä useammankin - "onnistuen" kuitenkin samalla pitämään itsensä enemmän anekdoottina, kuin varsinaisesti tiedostettuna ihan jo pitkän linjan toimijana. Tai sitten minä vain katson tätä niin monen skenerajan yli, että en tiedäkään, millainen pöhinä jossain käy. Täällä minun viheriölläni ei käy. Haluan silti arvostaa. Arvostskis.
Day 7. A song to drive to
The Sounds – No One Sleeps When I'm Awake
Tekemisen meininki - menemisen teininki ... no, melkein.
Tämä menisi aika hyvin tuohon 5. kohtaankin, mutta laitoinpa silti tähän. Pidän kunnia-asianani ajaa liikennesääntöjen mukaan silloinkin, kun peltipoliisit tai muut isoveljen lonkerot eivät ole matkantekoa "rytmittämässä". Ihan yleisen turvallisuuden ja ei-kusipäisyyden nimissä, tiedättehän? Tällaisen biisin soidessa on ehkä helpompi samaistua niihin, jotka eivät syystä tai toisesta siihen kykene. Mutta ajetaan silti kaikki nätisti, joohan?
Mutta biisi kyllä rullaa kuin ... öö ... hirvirulla? Sellainen, missä on rullaava ja eteenpäin kulkeva komppi-riffiosasto - ja pisteenä B:n (sic) päälle vauhdikkaasti rullaava bridge ja C-osanne, jotka vielä voimistavat sitä tunnelivision kokemista entisestään. Ja sarvet. Hirvirullalla pitää olla sarvet, että sen tunnistaa hirvirullaksi. Ei mutta ihan kuin tuossa loppurymistelyssä vähän moduloitaisiinkin?! Tein modulaatiobiiseistä oman listankin tuossa hetki sitten.
Day 8. A song about drugs or alcohol
Brad Paisley, Alison Krauss – Whiskey lullaby
Luin joskus jostain, että keski-ikäisten yhdysvaltalaismiesten itsemurhariski kasvaa countrya kuuntelemalla. Tai asiat korreloivat. Tämän biisin kohdalla asian mainitseminen menee ehkä jo itsestäänselvän puolelle. Ja kaiken tämän kerron tietenkin vain defenssiksi siksi, että en muka tohdi aloittaa myöntämällä, että tämä biisi minuakin koskettaa. Ei ehkä niinkään sen viinalla lotraamisen osalta, mutta onhan tämä herkän naiivisti ja/tai naiivin herkästi surullinen tarina. Ja Alison Kraussin ääni on jotenkin sellainen, että se porautuu suoraan minun lävitseni. Niin tai näin; tämä oli yksi biisihaasteen ei-kovin-monesta tehtävänannosta, joihin tiesin valintani välittömästi. Vaikka ehkä jollain mittar(e)illa vähän nolo...?
Day 8. A song about drugs or alcohol
Brad Paisley, Alison Krauss – Whiskey lullaby
Luin joskus jostain, että keski-ikäisten yhdysvaltalaismiesten itsemurhariski kasvaa countrya kuuntelemalla. Tai asiat korreloivat. Tämän biisin kohdalla asian mainitseminen menee ehkä jo itsestäänselvän puolelle. Ja kaiken tämän kerron tietenkin vain defenssiksi siksi, että en muka tohdi aloittaa myöntämällä, että tämä biisi minuakin koskettaa. Ei ehkä niinkään sen viinalla lotraamisen osalta, mutta onhan tämä herkän naiivisti ja/tai naiivin herkästi surullinen tarina. Ja Alison Kraussin ääni on jotenkin sellainen, että se porautuu suoraan minun lävitseni. Niin tai näin; tämä oli yksi biisihaasteen ei-kovin-monesta tehtävänannosta, joihin tiesin valintani välittömästi. Vaikka ehkä jollain mittar(e)illa vähän nolo...?
Nimittäin! Samaan aikaan Spotify-linkkien kanssa olen tuolla Facebookissa jakanut näiden biisien videoita (tai linkkejä Youtubeen, vaikkei varsinaista videota olisikaan). Tämän kohdalla en jakanut. Video on olemassa, mutta se on sisällöltään niin pateettisen orjallinen biisin tarinalle, että kokonaisuus on kiusaannuttava. Kun biisikin jo on aika suorasanaisen melodramaattinen, ei sitä ehkä tarvitsisi enää kuvittaa ihan yksi yhteen. Tai ehkä se syvien rivien stetsoniyleisö tarvitsee juuri sitä. Että varmasti tietää millä iskulla se kyynel sinne tuoppiin kuuluu tirauttaa. Mutta sovitaan, että kuuntelet biisin kuitenkin ekaksi ilman videota. Jooko?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti