Listojen historia: valinta - Osa 3

Aikaisemmissa osissa listojen historiaa (1. ja 2.) kirjoitin siitä, miksi ja miten bongailen uusia musiikkijuttuja. Tässä on vielä jatkoa vahingossa löytyneistä ja löytyvistä jutuista; passiivisista kanavista. Käytännössähän tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että korvani (tai pakkomielteeni) on aika herkkä regoimaan kiinnostaviin juttuihin ja (sosiaalisesta kontekstista riippumatta) poimimaan niitä talteen, missä sellaisia vain sattuu ilmenemään.

Ja koska niitä ilmenee paljon, en kyennyt täysin pidättäytymään linkkien kylvämisestä tekstiin. Niitä tuli nyt aika paljon.

--

Elokuvia katsoessani huomio kiinnittyy usein musiikkiin; enemmän nimenomaan score-musiikkiin, kuin niihin lopputekstien radiosoitakkeisiin - mutta eivät ne toisiaan pois sulje. Kunhan tuolla listaesittelyissä arpa heittää klasarin puolelle, tähän palataan vielä varmaan kerta jos toinenkin.

Hankalimpia bongauksia ovat jotkin kohtauksien taustalla vaikka radiosta soivat, mutta eivät varsinaiset soundtrack-kappaleet, jotka kuitenkin ylittävät huomiohorisonttini. Hannibal-elokuvassa käydään oopperassa, mutta alkuperäisessä soundtrack-listauksessa ei ollut lainkaan mainintaa kohtauksessa kuultavasta hienosta Vide cor meum -biisistä; esi-shazamistisena aikana tämä tuotti tukskaa toista kuukautta, ennen kuin edes netistä onnistuin löytämään asiasta tiedon. Oli traumaattista. Nykyisellään Spotifyssa olevaan soudntrack-versioon se näkyy otetun mukaan viimeiseksi raidaksi, että ehkä joku muukin on tätä tuskaillut...

Juuri nyt, tätä kirjoittaessani, vieressäni pelataan Little Big Planet 3 -peliä, jossa soi Mr. Sandman. Lisäsin listalleni.

Muista leffamusiikkijutuista tulee mieleen tuolla soittolistapuolella juuri nostamani Lisa Gerrardin hieno Whale Rider -elokuvan soundtrack, jonka kautta aikanaan minulle aukeni koko artisti. Lisäksi maininnan tässä yhteydessä ansaitsee vähän yllättävästä paikasta (Michael Bayn hovisäveltäjä) löytämäni Steve Jablonsky, esimerkiksi Islandin ja Transformersin kaltaisilla tekosillaan. Jablonskylla tosin on taipumus tehdä yksi tai kaksi todella hiennoa biisiä per soundtrack, muiden jäädessä kovin etäisesti taustoittavaksi materiaaliksi - eikä hienojakaan teemoja välttämättä kovin paljon jakseta rakennella tai varioida elokuvan/scoren edetessä.

Kukkaruukkuun:
Jännittävä havainto taannoin oli Elisabeth The Golden Age -elokuvan dvd-valikon taustamusaksi melko erilaisesta genrestä pärähtänyt My Name Is Lincoln (jonka tietenkin välittömästi tunnistin) ... ja ettei ehtisi liikaa keskittyä, tykitän vähän vielä:
Danny Boylen kanssa työskennellyt John Murphy, jolta tähän sinällään ei-niin-merkittävästä Sunshine-elokuvasta hieno Sunshine (Adagio in D Minor). Ja Nick Cave & Warren Ellis; kas näin.

Ja sitten on tietty Danny Elfman.

TV-tuotantojen kanssa eletään kuulemma kultakautta. Hyvin mahdollisesti näin; budjetit ja paneutuminen näkyvät lopputuloksissa. Niin ikään tämä näkyy musiikissa, jota sarjoihin poimitaan. Liekö syy toimituksellisessa paneutumisessa vai valmiudessa maksaa esitysoikeuksista (vai siinä, että vanhempien kappaleiden tekijänoikeudet ovat jo rauenneet?). Niin tai näin, tuntuu, että ilahduttavan monet sarjat nykyään päättävät jaksonsa aina jonkinlaiseen helmeen tai kuriositeettiin. Walking Deadissa esimerkiksi tähän (S2 Ep8).

En oikeastaan usko, että  spoilerivaroitus liittyen Sarah Connor Chroniclesiin ja Jerichoon on varsinaisesti tarpeen, mutta seuraavassa kappaleessa näistä sarjoista juonen taitekohtiin liittyvät biisit.

Näistä olisi tietysti kiva poimia tähän laajalti esimerkkejä, mutta harmikseni kovin montaa biisiä en suoraan pysty päässäni jäljittämään takaperin jonkin tv-sarjan lopputeksteihin; pari mainitsemisen arvoista nyt kuitenkin tähän: Tähdellä merkityt -listalla jo esittelemäni 9 crimes tuli vastaan Jericho -sarjassa (S2 Ep4) ja ehkä kaikkein mieleenpainuvin ja yllättävin kappale-kohtaus-yhdistelmäni löytyy Sarah Connor Chroniclesista, kun terminaattorimäiskeen taustalla soi The Man Comes Around (S1 Ep9)

--

Sitten vielä muutama täydentävä huomio ja erityismaininta

Radiota en kuuntele nykyisellään oikeastaan lainkaan. Joskus ihan vanhingossa autossa saatan kahlata kanavia, josko sieltä jotain kuunneltavaa löytyisi. EIKÄ SIELTÄ KOSKAAN LÖYDY! ...tämä siis, jos mukana ei ole puhelinta, jolta kuunnella podcasteja. Tokihan podcastitkin ovat radiota siis, mutta lineaarista radiota en kuuntele. Tämä saattaa olla yllättävää, tai sitten ei. Eikä niissä podcasteissakaan ole kuin muutama, joissa on musiikkia. Niistä puhuin siellä edellisessä edellisessä osassa historiaa.

Sen sijaan Helsingin tanssiopiston näytökset kuuntelen huolella. Paitsi että siellä soitetaan kategorisesti kaikki balettien hittikatkelmat vuodesta toiseen, muutamallakin opettajalla on ilmiömäinen kyky poimia kiinnostavia kappaleita esityksiinsä. Tuolla leffamusiikeissa esimerkiksi oli puhe Nick Cavesta ja Warren Ellisista, joiden The Far Road oli löytänyt tiensä lasten luovan tanssin rentoutusbiisiksi. (sen tosin bongasin ihan itsekin jo leffasta suoraan, mutta kuitenkin)

Kaupoissa soitetaan musiikkia. Bussikuskit kuuntelevat musiikkia. Televisiomainoksissa on musiikkia. Päiväkodin kevätjuhlassakin musiikkia. Kavereiden puhelimien soittoäänet ovat musiikkia. Sitä minä kerään ja laitan listoille. Keskimäärin reilut 60 kappaletta päivässä viimeiset viisi-kuusi vuotta. Ja tähän tilastojuttuun palataan vielä...

Lista 0006 - new age dwntmp

Arpa osui new ageen. Genre on yhtä aikaa vähän hankalasti rajattavissa ja kiusallinen. Oikein kauan sitten jossain yhteydessä soittelin Enyaa, jonka kaverini kuittasi - ei mitenkään pahaa tarkoittaen - suunnilleen sanoilla "tämähän on tällaista new age -paskaa". Nauroimme. En loukkaantunut enkä kokenut kärsineeni vääryyttä. Sinänsä kommentti oli ja on jossain määrin oikeutettukin; Enya on jo pitkään (ehkä 90-luvun puolivälin tietämiltä asti ainakin) ollut muuttumaisillaan karikatyyriksi omasta itsestään -- palataan tähän tuolla edempänä -- ja asettuu vähän kömpelösti siihen lokeroon, jonka ajatuksellisesti liitän New ageen. Mitä se sitten "oikeasti" tarkoittaakaan.

Niin tai näin, ehkä jostain tällaisten kommenttien varjoista on iskostunut päähäni ajatus, että näistä biiseistä ei voi tykätä - tai ainakaan niitä ei voi kuunnella kuin zen-puutarhaa haravoidessaan. Tämä ajatus ja häivähdys kiusaannusta vaanivat minua myös ottaessani tämän soittolistan kuunteluun tässä tekstiä valmistellessani. Olin junassa ja laitoin uudet ah-kovin-ihanat luurit päähäni ja huomasin pohtivani, pitäisikö sittenkin valita jokin toinen lista kuunteluun.

En valinnut. Ja hyvä niin. Vaikka tämän kategorian listoja tuleekin aika vähän kuunneltua, kyllä sieltä näköjään jonkinlaiset myöhempääkin tarkastelua kestävät perusteet onnistuin itselleni paljastamaan. Eli keskusteltuani itseni kanssa siitä, olenko valinnut itselleni sopivaa musiikkia omalle soittolistalleni, päädyn kertomaan itselleni, että olen.

Sitten keskusteluni jatkui rönsyillen siihen, mikä lasketaan new ageksi, mikä ainakaan ei ja missä menee dwntmp:in raja? Ja samalla siihen, onko tämä vähän pilkallista alkuperää oleva nimitys sopiva listalle tai mielikuvalleni ensinkään. Tuossa edellä kuvatun mikroemansipaation huuruissa päätin kuitenkin sen kummemmin kaunistelematta keriä tämänkin auki ihan sellaisenaan. -- Muutaman biisin tästä listalta uudelleensijoitin, pääosin new agen rytmisempiin kategorioihin, mutta tässä tämä on: new age dwntmp.

  GENRET
    NU AMB
      NEW AGE
        new age dwntmp

Onko tämä nyt sitten noloa? Tuottaako tämä jotain uutta maailmankatsomukseesi? Luultavasti ei. Vaikka siellä seassa on ihan meditaatiomantrojakin! Ne ovat kuitenkin mukana esteettisten, eivät niinkään funktionaalisten (?) ominaisuuksiensa takia - enkä minä teeskentelekään niitä sen syvemmin ymmärtäväni. (Oletan, että niissä ei hymistellä vauvojen syömisestä tai rotuopista. Öhö höhö.) Eli uskoakseni tätä voi kuunnella mahdollisten satunnaisen esoteeristen ulottuvuuksien läpi ihan vain musiikkina. Niin minäkin teen. Ja kyllä siellä kallistellaan välillä ihan poppiakin kohti.


Enya - Sumiregusa
Niin. Onko tämä nyt sitten new agea vai easy listeningiä vai poppia vai iskelmää ...vai paskaa? En minä tiedä. Minun päässäni tällainen hymistely ja sensellainen on sen nimisessä laatikossa, joten tässä mennään nyt sillä. Kun sä blogaat Enyasta, kerro toki sitten, mihin kategoriaan sä sen laitat. Se disclaimereista.

Enyasta on oikeastaan tullut oma genrensä. Soundi on pysynyt tunnistettavana ja uudistunut hyvin maltillisesti kolmessakymmenessä (!) vuodessa. Se on yhtä aikaa heikkous ja vahvuus; jotainhan se toki kertoo, että niinkin pitkään on omaa juttua ollut mahdollista tehdä. Samalla se tietysti tarjoaa kriittisille ja ironisoiville äänenpainoille melkoisen tarttumapinnan. Mennään nyt kuitenkin tässä ilman suurempia sarvia tai hampaita, koska tämä on minusta ihan hieno biisi.

Kappaleen kaksiosainen rakenne, jossa soundimaailmat (Enyan viitekehyksessä ainakin) elävät ehkä enemmän kuin monessa muussa biisissä, on minusta yksinkertaisuudessaan kiehtova ja hyvin toteutettu. (Tarinasta, jos tässä sellainen on, en ymmärrä mitään ja olen ihan tyytyväinen tilanteeseen.) Koukkuna minulle toimii siirtymä A-osasta B-osaan. Se on lakonisuudessaan jännittävä, jopa dramaattinen; en osaa luonnehtia sitä muuten kuin pienenä vapaan pudotuksen hetkenä, joka melkein fyysisesti tuntuu vatsanpohjassa. Alkuun vähän epämääräisenä näyttäytyvä huhuilukin nousee arvoonsa, (oikeastaan vasta) kun siihen palataan pudotuksen jälkeen.

Tällainen sinikäyränomainen vuorottelu tuo ihan konkreettisesti mieleen painottomuuslennot. Ne, missä lentokone lentää paraabelirataa ja kyydissäolijat ovat sen myötä vapaan pudotuksen tai "painottomuuden"tilassa aina hetken kerrallaan. Sitten kaarretaan takaisin ylös ja aloitetaan uudestaan. OK Go on tehnyt hienon musiikkivideonkin, mutta se menee kyllä jo niin ohi sektorista, että -- no, tässä linkki.
Ja sitten lopuksi se sinikäyrä vain palaa nollaan. On rauhallista. Hym.

--

Mietin, että olisiko tähän pitänyt laittaa Enyalta mieluummin Boadicea, kun sitä sämpläsi Fugees Ready or Not:tiinsa - ja muutenkin oli ehkä enemmän sieltä suurimman menestyksensä ajoilta... mutta en laittanut.


Lisa Gerrard - Now We Are Free
Niin; onko tämä nyt sitten new agea vai nykyklassista vai mitä? Esiintymisasut ovat ainakin jotain post-postmoderneja kaapuja ... ja oletteko kuulleet sitä tämän bändiä Dead Can Dance?! Lukitaan new age.

Mutta vakavasti; Lisa Gerrard pakenee märritelmiä ja tekee juttuja varsin monipuolisesti. Aikanaan tulin tuotannostaan tietoiseksi Whale Rider -elokuvan musiikkien kautta. Kuunneltuani pitkään soundtrackia, luin kirjan ja viimein sain katsotuksi elokuvankin. -- Melkeinpä suosittelen lähestymään teoksia juuri tässä järjestyksessä. Tai ainakin se on myös voimaan jäänyt preferenssijärjestykseni. Ehkä siksi, että musiikki ja kirja ovat riittävän kaukana toisistaankestääkseen erillään. Paremmin kuin kumpikaan vähän-ehkä-keskinkertaiseen elokuvaan runnottuna.

No niin; sitten perehdyin Lisa Gerrardin tuotantoon ja parin kierroksen jälkeen tajusin kyseessä olevan myös The Gladiator -elokuvan hienon loppubiisin laulaja. Säveltäjä. Tekijä. Elokuvaversioon tosin on kreditoitu myös Hans Zimmer, jonka orkesteritaustoihin tämä on siinä uitettu. Eikä siinä mitään.

Joskus oli joku meemi, jossa piti valita 30 biisiä erilaisiin asiayhteyksiin, kuten mitä inhoaa, mikä naurattaa, mikä saa hyvälle tuulelle ja mikä tuntemaan syyllisyyttä. Tämä oli listalla kohdassa soitetaan hautajaisissani. Tämä on tietysti kamalan melodramaattista ja oikeasti minun hautajaisissani saattoväki saa aikanaan soittaa/kuunnella ihan mitä itse haluavat -- mutta on tuossa kappaleen tunnelmassa jotain sellaista lohdullista ja ehkä vähän ylimaallistakin, joka sellaiseenkin yhteyteen voisi soveltua. (siinä elokuvassahan teema on vahvasti läsnä, mutta ei jäädä nyt kiinni siihen) Gerrardin ääni on jotenkin niin ihmeellisen laaja ja voimakas - ja samalla lämmin. Kylmiä väreitä, hymyä ja ehkä pieni kyynel.

En tiedä, enkä oikeastaan tahdokaan tietää, lauletaanko tässä jotain oikeaa kieltä, koska ei tämä minun päässäni kaipaa mitään sanallistettavia merkityksiä. Englannin kielen sana otherworldly on hyvä ja koska en häpeäkseni osaa sitä ilmaisuvoimaisesti suomentaa, se olkoon luonnehdintani. Se "ylimaallinen" yksin kuulostaa liikaa new agelta. Hymiö.


múm - Winter (What We Never Were After All)
Kuunnellessani mietin, että jos tätä listaa pitää jollain kappaleella markkinoida, niin tämä on se. Toisaalta tämä ei ehkä ole tyyppiesimerkki listan sisällöistä - enkä kyllä koe varsinaista tarvetta siihen markkinointiinkaan. Tässä nyt kuitenkin.

(tarkoituksella pienellä kirjoitettu) múm on islantilainen orkesteri. Siihen suuntaan musiikkimakuani tai siihen liittyvää huomiota aikanaan suuntasi ensimmäisten joukossa Sigur Rós. Sen jäljiltä yllätyin iloisesti múm:n Summer Make Good:in äärellä. Orkesterin ote on kokeileva ja tyylit rönsyilevät huolettoman oloisesti rikkinäisten äänimaisemien voimin. Ennakointi on ilahduttavan vaikeaa ja kuitenkin tietty yhtenäisyys säilyy. Olen tainnut sijoitella tuotantoaan moneenkin genreen jostain popin-rockin akselilta varmaankin chilliin, klasariin ja ambienttiin asti. Että tämän jos haluaa ottaa haltuun, on ehkä hyvä kuunnella puolenkymmentä biisiä ainakin.

Tässä kappaleessa on elokuvamaisen maalaileva, mutta samalla lempeä tunnelma. Hienoinen vääristyneisyys taustasävyissä vie minun ajatuksiani kohti Javier Navarreten hienoa soundtrackia El laberinto del fauno:sta*. Unenomaista tunnelmaa luo syklinen rakenne, joka ei varsinaisesti kappaleen mittaan etene, vaikka kerroksia hienoviritteisesti siellä täällä varioidaan ja kasvatellaankin. Oma huomioni kiinnittyy tässä siihen, miten orgaanisesti vokaaliosuudet nivoutuvat osaksi musiikin tekstuuria; jonkinlaisen hienovaraisen filtteröinnin tai kompressoinnin läpi ihmisääni kuitenkin kurottautuu kohti kuulijaa kuin tarttuakseen, houkutuksena johonkin [väkisinkin vähän naiivi mielikuvaelma olisi ehkä liikaa, keksi itse jokin hyvä]:een.

Ja lopulta houkutuksen kajo häipyy, siirtyy eteenpäin. Tarina jää auki ja odottamaan.

* Elokuva on joskus kulkenut englanninnetun Pan's Labyrinthin kautta käännetyllä nimellä Panin Labyrintti; viimeaikoina sentään alkuperäisemmän oloisena Faunin Labyrinttina. Suosittelen.

Listojen historia: valinta - Osa 2

Nykyisellään uuteen musiikkiin törmäämistä tapahtuu tahallisesti ja tahattomasti. Suurin osa Spotifyssa pyörittämäni karsintamyllyn läpi kulkevasta musiikista tulee nykyään tahallisia, tai aktiivisia kanavia pitkin - siitäkin huolimatta, että olen näitä jatkuvasti joutunut harventamaan. Musiikkia tulee sisään paljon, paljon enemmän, kuin mitä ehdin kuunnella, saati listoille ryhmitellä. Mutta. Yhtälailla huomaan toistuvasti poimivani biisejä ihan tahattomastikin, missä hoksottimeni sattuvatkaan liikkumaan.

Keskeisimmät aktiiviset kanavat ovat tällä hetkellä nämät:

All Songs Considered
National Public Radio, NPR, on vähän niin kuin Yhdysvaltain Yle. Ja siellä asuu paljonkin kiinnostavaa sisältöä, jos satut tykkäämään esimerkiksi podcasteista.

Tämä All Songs Considered on ollut olemassa jo pitkään; pidempään kuin minä sitä olen seurannut - ja sitäkin olen tehnyt jo kauemmin kuin muistan. Ohjelman vakioäänet Bob Boilen ja Robin Hilton viiteryhmineen  keräävät viikosta toiseen kymmenkunta artistia ja kappaletta lähetykseensä. Näistä hämmästyttävästi jokseenkin aina vähintään puolet onnistuu ihastuttamaan ja yllättämään.
...lisäksi nämä tyypit ovat kovin hauskoja ja sympaattisia. Ja tekevät tasaiseen tahtiin myös mainioita spesiaaleja, sekä pyörittävät varsinaisen ohjelman ohella pienoiskonserttien sarjaa ja paljon, paljon muuta.

Katselukulma maailmaan on luonnollisesti varsin pohjoisamerikkalainen, mutta silti varsin laaja. Esimerkiksi suomalainen Mirel Wagner ja saamelainen* Sofia Jannok on esitelty ohjelmassa. Lisäksi olen antanut itseni ymmärtää, että myös kuulijoiden ehdotuksia artisteja seurataan ihan vakavasti ja huolella, että jos Just Sulla on mielessä joku hyvä ja jännä...

* Jannok on ruotsalainen, mutta luulen, että hän identifioi itsensä enemmän saamelaisuuden kautta, joten siksi laitoin noin. Ja tämän asteriskin kautta näin vielä korostan asian merkityksellisyyttä. Koska minusta tuntuu, että tämä on saamelaisille tärkeä juttu - ja yritän omasta valtaväestöperspektiivistäni ehkä vähän naivistikin osoittaa tukeni...

Lisäksi podcatcherini seuraa tällaisia:

Out of the Box CD of the Week

Paul Shugrue esittelee viikottain uuden albumin. Painotus on melko americanalainen, mutta ylisanojen seasta on löydettävissä ihan oikeasti hyvää musiikkia. Erityismaininta albumimuotoisiin julkaisuihin keskittymisestä.

Song of the Day (NPR)
Nimi kertoo oleellisen. Uusi biisi per päivä. Amerikastahan tämäkin podcast tulee, mutta otos on paljon laajempi, kuin vaikka tuossa out-of-the-boxissa. Tämän nimisiä podcasteja on varmaan olemassa aika monta...

Spotifyn viikkosuositukset
Jos sulla on Spotify, säkin saat näitä! Ja jos käyttöaste on riittävä ja teet soittolistoja, tämän tarkkuus paranee koko ajan. Tuosta linkin takaa voit joka tapauksessa käydä katsomassa viikottain vaihtuvan (... lisiko se nyt sitten) kuvajaisen mun musiikista täällä.

Kun tämä lista ensimmäistä kertaa ilmestyi, olin facebook-päivityksen arvoisesti innostunut laajuudesta ja tarkkuudesta, jolla uusia hienoja artisteja löytyi. Löytyy edelleen, mutta algoritmi tuntuu vähän jämähtäneen matalaenergisen maalailevan folkin pauloihin - mikä toki on oikein kivaa, mutta vähän yksipuolinen tapa projisoida tykkäämisiäni. En sitten tiedä, missä vaiheessa suositusten aktiivinen ja jatkuva kuuntelu alkaa ruokkia itse itseään? Ymmärtääkö algoritmi vastuunsa; kertooko Skynet kohta minulle, mistä minä tykkään?!

Suositusten toimintaperiaatetta en tosiaan sen tarkemmin tunne (tuskin on julkista tietoa sen toiminta); että painottuvatko soittokerrat, laaditut listat vai mitkä, mutta isot pojat kertoivat saunassa, että jos kuuntelee liikaa Kake Randelinia - vaikka silleen ironisesti - niin se alkaa näkyä. Algoritmilla ei ole huumorintajua. Tauski.

Muita seuraamiani suosituslistoja ovat YleX:n Parasta nyt ja Spotifyn "etusivun poimintalista" Uutuuskattaus, joka siis viikottain kokoaa ainakin seurattujen artistien uusista julkaisuista poimitun listan. Nämä kaksi ovat ajankäytöllisistä syistä olleet viime aikoina vähemmällä seurannalla kuin tuo Viikon suositukset, jota seuraan jo melkein pakonomaisesti. Taisin jossain tuolla aikaisemmissa postauksissa kertoakin tallentaneeni kaikki menneiden viikkojen suositukset myös omina listoinaan, josko niistä joskus olisi jotain iloa.


Shazam
Tämä nyt ei varsinaisesti ole uuden musiikin lähde niinkään, kuin työkalu, jolla poimin musiikkia talteen. Jos tämä ei ole tuttu asia, niin meillä täällä tulevaisuudessa on siis mahdollista puhelimeen asennettavalla ohjelmalla tunnistaa musiikkia kun se soi. Olemassa on kasa muitakin sovelluksia, mutta olen joskus tykästynyt tähän ja sittemmin kasvanut kiinni. Viimeksi, kun katsoin, myös SoundHound oli hyvä. Shazamin puolella aikanaan oli käytettävyys; SoundHoundin tunnistustekniikka puolestaan oli ainakin joskus vähän kehittyneempää...

Mutta niin; uuden puhelimeni myötä tulleen lisenssin myötä en ole ihan varma, onko kyseessä premium-ominaisuus vai ei, mutta Shazamini on linkitetty suoraan Spotifyn kanssa. Tämä tarkoittaa, että kaikki tunnistukset tallentuvat myös soittolistaksi. Tämä on toki sinällään varsin sekava tuotos, mutta kätevä(hkö) tapa purkaa löytöjä (ja muita kuriositeetteja) - milloin sille aikaa sattuu löytymään.


Last.fm
Mainitaan nyt, vaikka tämä toimiikin minulla enemmän tilastointityökaluna. Suositukset tuntuvat jämähtäneet melko karkealle tasolle; tunnisteena suomalaisuus taitaa kantaa vastaavaa painoarvoa kuin mikä tahansa kategoria, joten Last.fm:n mukaan on ihan ok suositella minulle esimerkiksi Apulantaan perustuen Klamydiaa, Eppu Normaalia ja Yötä.
Mutta statistiikkaa sieltä saa ihan kivasti; tässä pengottavaksesi minä.

--

Tulipas jo pitkä teksti. Jatkankin passiivisista kanavista ja siitä mitä löydöilläni teen, kunhan otetaan soitantaa tässä välissä vähän.

Lista 0005, rock flow cntmp

Kas niin. Nyt ollaan oikeastaan ensimmäistä kertaa tämän genrejärjestelmän kanssa sellaisen listan äärellä, jossa on ihan oikeasti kohtuullisen laaja otos musiikkiani. Tällä rock flow cntmp -listalla on tätä kirjoittaessani 88 kappaletta, joten tätä ei ihan täydellisen kattavasti kolmella poiminnalla käsitellä. Enkä ehkä itsekään kykene listaa läpi kahlattuani enää muodostamaan sellaista kuvaa, josta osaisin juuri ne kokonaisuuden kannalta keskeisimmät kohokohdat poimia. Mutta pois turhat selitykset ja apologiat; kuuntele ite ja fiilistele tai jos siltä tuntuu, ole vaikka kommentin arvoisesti eri mieltä!

Bongasinpa tuolta pikaisella tarkastelulla ainakin pari jo 90-luvulla julkaistua biisiä, eli tuota cntmp=contemporary -määritettäkin päästään heti venyttelemään ja testaamaan. Kuten sanottu, ajatuksena on, että tavalla tai toisella ilmeisiksi kokemiani konventioita haastetaan. Julkaisuajankohta on sikäli sekundaarinen juttu.

Ja sitten on tämä kansiopolku:

  GENRET
    POP ROCK HIP
      ROCK
        ROCK
          rock flow
            rock flow cntmp

Valintateknisesti mietin, olisiko tällaisen pitkän listan kanssa jonkinlainen automaattivalinta hyvä idea; esimerkiksi ensimmäisenä lisätty, viimeisin ja yksi käsin poimittu sieltä välistä. Toisaalta tällainen tilastotieteellinen lähestyminen ei kuitenkaan ole ehkä kaikkein inspiroivin tapa purkaa näitä. Kuitenkin, kun tätä jo vatvotaan: eihän se kovin iso työ ole tähän julkaista nämäkin (näin kummemmitta saatteitta), että hoplaa? (suluissa päiväys, jona lisätty listalle)

Ensimmäinen: Islands - Can't FEEL My Face (20.6.2012)
"Mediaani":  The Kills - At The Back Of The Shell (8.2.2013)
Viimeisin:   Overhead, The Albatross - Bara (30.3.2017)

Ja sitten olisivat nämä omaan mieleen iskeytyneet:

CMX - Saatana
Tämä julkaistiin alun perin Ruoste-singlen B-puolella vuonna 1994 ja omaan korvaan tämä tarttui ensimmäisen Cloaca Maxima -kokoelman Astralis-osan myötä. Kukaan Todellinen Musadiggari ei tietenkään myöntäisi tutustuneensa mihinkään bändiin kokoelmalevyn kautta, mutta näinhän siinä kävi. Ehkä tätä järkytystä hieman pehmittää se, että kokoelmalla on sentään maltettu nähdä toimituksellista vaivaa ja sisältö on jäsennelty kolmeen selkeästi erilaiseen "lukuun" Physis, Aetheris ja Astralis. Ensimmäisten kahden piirtäessä lähinnä tyylillistä rajaa suurimpien hittien konglomeraattiin, viimeksi mainittu sisältää pitkäsoitoilta puuttuvia, vähemmän huomiota saaneita teoksia - kuten juuri tämän Saatanan. Joka nimestään huolimatta ei käsittelyssä olevan listan mukaisesti ole mitään älömölörähinää. Ja monipuolisen hieno kokoelma se Cloaca Maxima.

Tälle cntmp-listalle olen tämän aikanaan laittanut ehkä kappaleen eri osien tyylillisen erilaisuuden takia. Vaikka tyylikeino (vai miksi sitä kutsuisi?) sinänsä on vähintäänkin nähty, luo se tässä tapauksessa ainakin omaan korvaani poikkeuksellisen jännitteen - eritoten yhdessä CMX:lle tyypillisen, samaan aikaan esoteerisilla ja makaabereilla sävyillä pelaavan sanoituksen kanssa. Lopputulos asettuu sen verran kauas mielikuvieni rock-musiikin tyypillisimmistä tempuista, että katson "cntmp-leiman" oikeutetuksi.


Metric - Artificial Nocturne
Näin aloitetaan kappale. Voi veljet! Introssa on oma kaarensa ja omat osansa, joista biisi varsinaisesti kohoaa vasta kun tunnelmaa - tai ehkä: maisemaa, on maisteltu parin minuutin verran. Niin kauan kuin olen Metricistä ollut tietoinen, olen tykännyt kovin juuri Emily Hainesin äänestä, jonka sävyistä nautiskeluun johdanto tarjoaa runsaasti aikaa. Samalla, kun sellomaista sointia tavoittelevalla kitaralla pensselöidään pitkiä ja hallittuja taustoja.

...tai oikeastaanhan tämä on kaksiosainen kappale, jossa vedetään samat lyriikat kahdesti läpi - ainoastaan pieni väliosa jää kertaamatta kitaroiden ja kompin tultua mukaan. Juuri se väliosa kuitenkin rakentaa hienon sävyeron näille "kierroksille". Ensimmäinen erä on kuin tilannearvio ja häivähdys itsesääliä, jonka jälkeen väliosa kokoaa soiton ja ajatuksen uuteen kierrokseen, jossa tilanne otetaan viimein ylpeästi haltuun.

(jos luet tätä kappaleen soidessa, olet arviolta juuri nyt bridge-kohdassa)

Kompin tullessa mukaan, musiikillinen puoli ei (ainakaan turhan ilmeisellä tavalla) lähde varsinaisesti kuvittamaan mielikuviani, vaan kuin seurailee sivusta täydentäen ja kantaen hienosti. Minulle koukkuna tässä on hieman monotoninen, tai ainakin maltillisesti sävelkorkeuksia vaihteleva ja rullaava meno, joka ikään kuin vie tarinan ohi alun melankolisten sävyjen. Ehkä vähän näyttää jotain sormimerkkiäkin, junan jo puksutettua katkeruudesta kapinaan...

Ad Brainwash (part1) - Cloud Cult
Tässä piti olla Placebon Pure Morning, mutta sitten veivät ajatukset puuta-paria oudommille oksille. Cloud Cult on virkistävän arvaamaton, mutta samaan aikaan tyylillisesti sangen konsistentti kokoonpano. Aistin tuotannossaan sämplättyjen puheosien lisäksi muitakin yhtenevyyksiä Public Service Broadcastingin kanssa. Tämä kappale on ehkä (vielä) hieman pintapuolisen tuttavuutemme keskeisimpiä välikappaleita, joten mennään siihen.

Melodramaattinen puhe ja sitä sävyiltään täydentävä apokalyptinen ... tai no, ainakin vähän uhkaavasti läikkyvä soundi vangitsevat minun huomioni paljon tehokkaammpin, kuin moni muu ihan ja tosi hyväkin biisi. Syntsaulinat tehostavat puheosien dokumentaarisen vakavaa otetta ja häivähdykset jousista kertovat, että tämä on nyt totta. Lisäksi absurdin älyvapaa pikku intronen on ilahduttavan ihana, kun sen "löytää" uusilla kuuntelukerroilla.

Kahden ja puolen minuutin kohdalla huomaan toistuvasti miettiväni, onko tämä edes varsinaisesti laulu - juuri ennen kuin viimeinen minuutti tempaa mielen samankaltaisiin maisemiin, kuin vaikkapa Placebo (kuinkas ollakaan) pienillä särisevillä industrial-viitteillään. Ja sitten yksinkertaisen koruton lopetus - tai oikeataan vain loppu; viimeinen sammuttaa valot.

Listojen historia: valinta - Osa 1

Ei niin, että kukaan olisi varsinaisesti kysynyt, mutta draaman kaaren kannalta päätin olevan perusteltua vähän kertoa siitäkin, miten ja/tai miksi tämä listaprojektini on - voitaneen turvallisesti sanoa: levähtänyt - tällaisiin mittoihin.

No; olin nuori ja tarvitsin rahaa. Yksi asia johti toiseen ja joskus 2000-luvun alkuvuosina löysin itseni töistä tavaratalon levyosastolta*. Se ei ollut mikään sellainen hypermarketin levyosastoon vertautuva, missä olivat vain kulloisetkin listakärjet promohyllyissä ja reijotaipaleet ja meijusuvakset alelaarissa. Se oli sellainen levyosasto, joka valittiin mm. Vuoden levykaupaksi. Sitä en muista, oliko otoksena Helsinki vai Suomi vai mikä; (enkä tahoa, joka tittelin myönsi, mutta) ei ollut mikään automarketin levyosasto. Siellä oli kivaa olla töissä. Paitsi kattavat levyvalikoimat, siellä olivat myös Maailman Parhaat työkaverit.

Olin sitten levyosastolla töissä, kunnes en enää ollut niin nuori - ja rahaakin alkoi tulla myös muualta. Siinä välissä työstä kehittyi minulle vähän varkain harrastus. Niin, että jatkoin päivätyön ohella vielä satunnaisia iltoja ja muita pätkiä siellä, enemmän omaksi ilokseni kuin varsinaisessa ansaintatarkoituksessa. Lopulta perhearvot ajoivat edelle - ja musiikkibisneskin siinä jossain vaiheessa lipsahti enemmän sähköisten jakelukanavien puolelle - mutta työn kannalta oleellinen tapa jäsentää musiikkia jäi vähän päälle. Se koostuu yhtäältä ihan vain omista preferensseistäni, toisaalta halusta pysyä kärryillä siitä, minkälaista uutta musiikkia maailmaan ja maailmalla julkaistaan - ja vielä tarpeesta tietää ja tuntea kattavasti vanhoja klassikoita. Tai koostui. Nykytilanne on varmaankin vähän elänyt, painottuen enemmän omien mieltymysten suuntaan. Lopputuloksen luonnehdintaa varten pitäisi varmaan laatia vaikka blogi ... eiku niin; tämähän on juuri se.

Seuraavaksi listojen historiassa paneudun siihen, miten uutta musiikkia seuraan ja mistä sitä kaivelen. Otetaan tässä välissä kuitenkin vielä yksi postauksellinen musiikkia.
...sanoi hän, kuulostaen maakuntaradion soittolistajukalta ennen seuraavaa turvallista 90-luvun soft-rock-likivihreää. Oivoi.

* Teki mieli sanoa vain että "levykaupassa", mutta sitten joku tietävä olisi kuitenkin tullut huutelemaan. Enkä nyt tässä viitsi sanoa, että se tavaratalo oli Stockmann, koska se voitaisiin tulkita jotenkin mainokseksi. Paitsi että sittemminhän tämä levyosasto toki lopetettiin ja nykyään tallennekauppaa operoi ilmeisen alivuokralainen kodinkoneketju - vapaana Menneiden Aikojen loiston asettamista paineista.

Lista 0004, bal rock dwntmp

Tällä kertaa arvonta osui listaan bal rock dwntm vntg, mutta koska koko rock-balladikansion neljällä soittolistalla on kirjoitushetkellä yhteensä vain 14 kappaletta, käsittelen tässä yksintein kansiopolun kaikki oksanhaarat. Linkit listoihin tuossa kansiorakenteen mukana.

  GENRET
    BALLAD
      BALLAD ROCK
        bal rock dwntmp
          bal rock dwntmp - link
          bal rock dwntmp cntmp - link
          bal rock dwntmp vntg - link
          bal rock dwntmp camp - link

Aloitetaan semantiikalla: tunnen pientä syyllisyyttä siitä, miten balladi-termiä näissä listaluonnehdinnoista käytän. Vähän muutenkin. Wikipediassa asiaa käsitellään englanniksi laajasti ja suomeksi tynkäartikkelin verran näin:

Balladi oli alun perin lyhyt lyyrinen, tavallisesti tanssin säestyksenä laulettu lemmenruno. Myöhemmin sana tuli merkitsemään tunnelmallisia kertovia runoja, jotka ovat kuitenkin synkempiä kuin romanssit. Balladi on runomuotoinen, surullisesti päättyvä rakkaustarina, jonka pääosissa ovat yleensä eri säätyluokkiin kuuluvat nuorukainen ja neito. Sana tulee ranskan kielestä.

Balladi voi tarkoittaa myös pientä tarinaa laulussa. Popmusiikin yhteydessä ja varsinkin englannin kielessä sanaa "ballad" käytetään usein mistä tahansa hitaasta kappaleesta vastapainona nopeatempoisemmille kappaleille.

Omien balladilistojen logiikka nojaa melko vahvasti tuohon popmusiikki-kohtaan. Eli nämä ovat niitä slovareita. Toki tuolla poppien ja muidenkin alla on hitaita kappaleita sektoreissa mlnc, ethr, chill ja dwntm ainakin, mutta jonkinlainen jakolinja tähän on piirtynyt ja toistaiseksi säilynyt. Näitä listoja tässä kirjoituksen lomassa kuunnellessani olen kyllä vähän kyseenalaistellutkin, mutta olkoon tällä erää.

Eikä siinä vielä kaikki semantiikasta! Mitä rock tarkoittaa balladi-asiayhteydessä? Sähkökitaroita ja sooloja? Rosoista tulkintaa ja nahkahousuja? Kaikkia löytyy, mutta mielikuvillahan tämä pelaa ja kaiken kattavat määreet ovat aika vähissä - että jos nämä eivät Just Sinusta tunnu rockilta tai balladilta, niin et välttämättä ole väärässä. Kaiken kaikkiaan taitaa balladeissa tuo pop-rock-jakolinja kulkea aavistuksen rankemmilla seuduilla, kuin genretyksissäni tuolla muualla.

Disclaimerihtavasti todettakoon myös, että suurien tunteiden liittyessä slovareihin on campin vaara usein vaanimassa nurkan takana; esimerkiksi kelvannee oivallisesti ekan listan Meat Loafin Cry To Heaven. En nyt kuitenkaan ryhtynyt kirjoitusprojektin osana järjestelemään kappaleita uudestaan, joten herra Loaf yhä jatkakoon taivasteluaan ja itkuaan ei-camp-listallaan.

--

  bal rock dwntmp

Nightwish - Swanheart
Onpa vaikeaa määritellä neljä kappaletta yhdellä ... tai no, listaahan tässä ensisijaisesti luonnehditaan, joten ehkä valinnan voi perustella tämän listan tulevaisuudenkuvilla, joista tämä on päässäni tyyppiesimerkillisin.

Oli aika, kun Nightwish oli varsin kova juttu. Siihen aikaan taisin olla armeijassa ja Oceanborn oli tuoreinta mitä oli tarjolla. Velipoika muistaakseni laittomasti kopi ... eiku lainasi omaa levyään minulle. Silloin juuri toteutunut tulevaisuus oli kannettava cd-soitin, jota saattoi kätevästi kuunnella iltavapaalla tuvassa korvanapeilla. Laulajana oli Tarja Turunen.

Tässä on sangen holopainen sävellys ... ja sanoitus on ehkä jopa sieltä överimmästä päästä. Sovituksessa on ehkä kuoromaisia sävyjä enemmän kuin monessa muussa - ja instrumentaatio pianoineen ja huiluineen vie tunnelmat tukevasti 90-luvun alkupuolelle. Viuluosat kuulostavat paikoin olevan velkaa jopa Schindlerin listan komeille soundeille ... ja kuten rock-genreen kuuluu, rummut tulevat maalailevan alun jälkeen mukaan miltei sekunnilleen biisin puolessa välissä. Sähkökitaroiden seuratessa heti kohta perässä. Viimeiset puolitoista minuuttia tekevät tästä hyvällä tavalla Nightwishia, mutta kyllähän tässä analyyttiseen sävyyn kuunnellessa on pakko todeta, että suurimmat ansiot eivät ole niinkään sävellyksessä kuin onnistuneessa ... no, sanotaan nyt sitten vaikka lokalisoinnissa Nightwish-universumiin.

Tämä kuulostaa siltä miltä Nightwish kuulosti silloin kun se kuulosti tuoreelta. Ja tässä yhteydessä se on ihan positiivinen asia.

--

  bal rock dwntmp cntmp

Jos mä sanon, että Baroness ja Twinkler, mutta en sitten kirjoitakaan siitä, onko se epistä ja sääntöjen vastaista? Onhan se vähän, mutta koska tämä on minun blogini, saan tehdä vaikka niin. Hahaa! Se on ehkä paras biisi tällä listalla, mutta ei parhaiten kategoriassa. (sitä paitsi, sielläpä sekin on kuunneltavana linkin takana)

Thirteen Senses - Into The Fire
Kenties edellä mainittua tyylipuhtaammin tähän kategoriaan asettuvaa asiaa on tämä. Tai oikeastaan tämä voisi mennä jonnekin melankoliasektoriinkin, mutta ehkä Keanesta katsottuna tämä näyttäytyy vähän balladimpana tapana työstää samanlaisia elementtejä. En nyt suoraan muista, mille listalle Somewhere Only We Know on mahtanut päätyä, mutta jotain samansuuntaista ... vaikkei Keanella siinä kitaroita ollutkaan.

Tämä Thirteen Senses teki aikanaan tyylillisesti aika konsistenttia työtä post-rockin ensiaallossa, mutta jotenkin alkuihastukseni jälkeen en enää huomannut innostuvani. Ehkä juuri se jatkuvan yhtenäinen tyyli ajoi siinä mielessä ohi yksittäisten teosten lumovoiman.

Aikanaan tätä Invitation-albumia tuli kuunneltua ihan paljonkin. Olisikohan ollut vielä niin, että sain sen ihan sattumalta ilmaiseksi jossain muinoisen työpaikan poistolevyarvonnassa. Olin levykaupassa silloin töissä siis.

Antero Lindgren - Talking with the Dead
Tää jäbä on Suomesta. Eikä siitä ole kuullut about kukaan. Siltä on ulkona ainakin kaksi levyä ja tiettävästi 2016 on aikaa vietetty studiossa, mutta muuten en tiedä, mitä tulossa on. Tässä on soundeja Springsteenistä kymmeneen uuden aallon folk-rokkariin ja ameriikan meininki ... josko niin voi vielä jossain yhteydessä sanoa positiivisessa mielessä. Antero Lindgren on niitä artisteja, joiden kautta voi mitata kotimaisen musiikkiskenen leveyden lisäksi myös syvyyttä.

Kappale on selvästi vokaalivetoinen, kuten Lingrenin tuotanto muutenkin, vaikka studiossa häärii ihan ansioituneita tyyppejä mukana. Jossain aikaisemmin pohdin sellaisia helppoja kikkoja, joilla minut saa helposti puolelleen; tässä on roxettemaisesti käytetty aika härskiä kaikua. Se kuitenkin toimii hyvin yhteen minimalististen soitinosien kanssa. Toinen "helppo" on biisin kasvatus, vaikka tämä nyt ei ehkä olekaan ihan puhtaaksiviljelty siinä mielessä, vaan enemmänkin tähän on varattu oma intensiivisempi loppuosa - mutta hienosti se silti nostaa tämän loppua kohti uudelle tasolle.

--

  bal rock dwntmp vntg

The Moody Blues - Nights in White Satin
Populaarikulttuuriviittauksia! Populaarikulttuuriviittauksia kaikkialla! En siis tarkoita, että tässä biisissä olisi niitä, vaan että tämä biisi on sellainen. Monessa paikassa ... ja se lienee melko varma klassikon merkki. Itselleni päällimmäisimpinä tulevat mieleen Viimeiset vaeltajat ja Dark Shadows -leffa. Näistä jälkimmäinen avasi vinksahtaneen Burton-maailman kautta tämän eteeni aika erilaisena, kuin miten aiemmin olin ajatellut. Voimallisten kertsien runsaat ulvonnat, ulinat ja vonkunat saivat mielessäni ehkä kaipaamansa häivähdyksen ironista lämpöä silkan paatoksen sijaan - menemättä kuitenkaan hölmöyden puolelle.

Aikansa teos tämä toki on, mutta olen päättänyt nautiskella tästä omasta päänsisäisestä post-proge-tulkinnastani niin kauan kuin se kestää. Siksi en halua ehkä liikaa unohtua miettimäänkään alkuperäisiä merkityksiä tai esim. kaivella tästä mitään video- tai livetulkintoja. Eikä tämä muuten ole ollenkaan ainoa kappale, jonka kohdalla pääni toimii näin. En kuitenkaan suostu pitämään tällaista kontekstualisointia vääränä tapana tykätä musiikista - vaikka sen selittäminen onkin ehkä vielä vaikeampaa, kuin pelkästään musiikillisten seikkojen kautta.
...eikä se leffakaan ainakaan tässä tapauksessa mikään kuolematon klassikko ole, vaikka ihan viihdyttävä onkin.

Lopuksi vielä tähän assosiaatioasiaan samaistututtamisen nimissä:
Olisiko My Heart Will Go On ollut niin iso hitti, kuin se oli, jos ihmiset eivät automaattisesti liittäisi sitä mielessään Titaniciin?

--

  bal rock dwntmp camp

Scorpions - Wind of Change
Muistan ajan, kun suhtauduin tähän vakavasti. Olin aika nuori. Oli kylmää sotaa ja yhdistyviä Saksoja ja muita juttuja, joista en vielä ihan kauheasti ymmärtänyt mitään. Mutta kyllähän tämä niitä sen ajan globaaleja = eurooppalaisia = post-kekkoslovakialaisen yhtenäiskulttuurin tuntoja patetiassaan summaa. Ehkä tämän kappaleen uskottavuusongelma onkin se, että se on niin selkeästi jäänyt kiinni siihen yhteen hetkeen. Tämä laulu hajotti Neuvostoliiton*.

Toisaalta tämä on myös aika määrittelevä teos. Jos pitää selittää termi rock-balladi, tämä (tai Scorpionsin joku muu biisi) nousee todennäköisesti aika nopeasti esiin. Koska tässä on kaikki kliseet: rumpufilli johtaa kertsiin, kertsistä tullaan pois olutmainokselta kuulostavalla kitara-bridgellä, sen päälle on melkein puhelaulettu hiljainen C-osa, kertsin iskuilla on vielä päävokalistia tuskaisemmalta kuulostava tuplaaja ... oikeastaan ainoa mikä jää puuttumaan on modulaatio. Sitä tässä ei ole ... eihän? Ja sitten vielä Klaus Meinen nahkainen lakki ja Skorppareiden kansitaiteet. Voi veljet!

Mutta! Sukkadisko! Ala-aste! Ekat hitaat! Nostalgia!
...ja sinne se sitten jäi. Paitsi että onhan se nyt tässä. Vähän läpällä, mutta silti. Tässä!

* Historijoitsijoilla saattaa olla tähän liittyen myös muita, laaja-alaisempia teorioita, joihin voi liittyä esimerkiksi Europen Final Countdown.

Listojen historia: kategoriat - Osa 2

Listajärjestelmäni keskeisin kansio Genret tuli käsiteltyä edellisessä Listojen historia -postauksessa, joten käyn muitta mutkitta jäljellejääneistön kimppuun. Tässä alkuun kertauksena kansioiden perustaso ideaalitilassaan:

  --- --- --- ---
  TÄHDET
  TEHOT
  GENRET
  TEEMAT
  MUUT LISTAT
  --- --- --- ---

Jäljellä olevat neljä kategorialistaa (katkoviivoilla nimetyt lajittelukansiot vuorossa myöhemmin) ovat paljon genrejakoa suppeampia, joten tiiveyden nimissä kahlataan ne nyt kaikki tässä.

--

  TÄHDET
    Tähdellä merkityt
    drop
    2017

Tähtikansiossa on jo esittelemäni Tähdellä merkityt -listan lisäksi kaksi kansiota. Drop sisältää viimeisimmät tähtilistatut kappaleet, kunnes soittokertoja on kertynyt semimielivaltaiset 30. Nimi viittaa siihen, että pääosin tässä vaiheessa tapahtuu karsinta lopulliseen listaan nähden.
2017-kansio on aihio, josta joskus marras-joulukuussa tulee tämän vuoden top 10 (tai 20?) -lista. Sille päätyvät koontivaiheessa tähtilistalle kertyneistä kappaleista iskevimmät tai jotenkin eniten aikaan kiinnittyvät. Vuoden lähetessä loppuaan karsin ja kiteytän - ja lopputulos päätyy arkistoon ja julkaisuun aikaisempien vuosien seuraksi. Ensimmäiseni on vuodelta 2013 ja kaikki löytyvät julkaistuna profiilistani.

--

  TEHOT
    00 suositusrästit
    ...
    viikkosuositukset
    tehoalbumit

Tehot-kansiossa on seuraamiani suosituslistoja ja sensellaisia (merkitsin vain "..." koska osio elää jatkuvasti), joilla tutustutan itseäni uuteen musiikkiin.

Viikkosuosituksista (spotifyn omat ja pari muuta) kokoan kulloinkin relevatilta tuntuvan otoksen suositusrästeihin, joita sitten hiljalleen puran ja aina uusien suositusten myötä kartutan. Tältä kierrokselta "voittajat" päätyvät odottamaan vuoroaan varinaisille prosessilistoilleni, joihin paneudutaan tulevissa listojen historia -postauksissa.

Kansiosta löytyvät vielä tehoalbumit, joilla ylläpidän tietoisuuttani kokonaisista pitkäsoitoista ja pyrin syventymään kiinnostaviin teoksiin toistuvasti, pidemmällä aikavälillä. Näistä pisimpään kestäneet päätyvät ehkä lopulta genret-kansion albumiosastolle, josta jo vähän oli puhe ensimmäisessä kategoriapostauksessa.

--

  TEEMAT
    HASSUT
    LAPSET
    JOULU
    HENGELLISET

Teemat-listaus jatkaa kategorioiden 1. osassa esiteltyjen genrekansioiden logiikkaa, mutta jakolinjoja on vedetty ehkä aavistuksen suppeammin ja toisaalta vapautuneemmin. Näistä voisinkin oikeastaan kirjoittaa jollain aikataululla omat esittelynsä - vaikka tokihan niitäkin ennen pitkää tongitaan myös soittolistat edellä. Korvain taakse muhimaan tämän.

Kansioiden nimet ovat joka tapauksessa melko oireellisia:

Hassut on se kansio, jota kaivellaan, kun toimistolla (ja/tai kalenterissa) on perjantai. Tai muuten vain haluan hämmentää tai hymyilyttää tai yllättää tai järkyttää ... tai ... tai jotakuta jodlatuttaa tai ihan mitä sattuu. Täällä on muun muassa kaikki se musiikki, jota en turhan pöljänä ole enää genrepuolen camp-listoille tohtinut laittaa.

Lapset on lastenmusiikkia, jota olen koonnut ja kategorisoinut lasteni iloksi - toki sikäli aikuistenkin, että pyrkimykseni on ollut paitsi huomioida lasten preferenssejä, myös listoille altistuvien aikuisten käänteisiä preferenssejä. Eli kaikkein kamalimmiksi kokemani renkutukset, jotka eivät ole nimenomaan lasteni ykkössuosikkeja, olen näiltä listoilta skipannut. On siellä minun omia ammoisia suosikkejanikin.

Joulu-kansiota ei tarvinne selitellä senkään vertaa. Eikä siihen ole liiemmin tarvetta koskeakaan enimpään aikaan vuodesta. Jos laadin näistä ne kansiotason esittelyt, tätä koskevan voisin ajoittaa jonnekin marraskuun lopun tietämille varmaan.

Hengelliset sisältää, niin ikään ennakoitavasti, hengellistä musiikkia. Alikansiojako on nykyisellään kovin karkea ja biisejä on vähänlaisesti, mutta halusin kuitenkin oman kansion näillekin; näin ne eivät pääse "yllättämään" kesken muiden listojen kuuntelun. Toisaalta myös koen, että tähänkin lokeroon mahtuu hienoja teoksia, olipa tunnnustuksellisista ja/tai teologisista asioista mitä mieltä tahansa.

--

  MUUT LISTAT
    ...
    SUOSITUSARKISTO
    My Shazam Tracks
    TILATUT
    ...
    JULKAISTUT
    MISC
    KONTEKSTIT
    ...
    TXT & PUHE

Tässä muut-kansiossa ovat sitten ne muut listat. Salaperäiset "..." merkit kertovat, että näkyviin kirjaamieni kansioiden lisäksi täällä tapahtuu muutakin; erilaisia vaihtuvia projekteja, joita en ainkaan juuri nyt halunnut asiaa entisestään monimutkaistamaan.

Suositusarkisto on kansio, johon olen koonnut mm. Spotifyn viikkosuosituslistoja sellaisenaan, vuosittain ja viikkonumeroilla merkittynä. Voi olla, että tämä ei koskaan ketään hyödytä, mutta ei se toisaalta paljoa minulta vaadikaan; parhaassa tapauksessa joskus vuoden-parin päästä aineistossa voi havaita jonkinlaisia trendejä tai kehitystä johonkin suuntaan. En tiedä.

Tilatut ovat muiden ihmisten tai tahojen julkaisemia ja ylläpitämiä listoja, joita seuraan. Sieltä löytyy kavereita, musabloggareita, toimittajia ja joitakin Spotifyn itsensä ylläpitämiä teemalistoja. Tämä on tavallaan vastapari julkaistut-kansiolle, johon olen koonnut valtaosan profiilini julkisista listoista sekä muutaman sosiaalisen median meemihtävän projektin.

Misc puolestaan pitää sisällään kaikki ne loput listat, joille ei ole parempaakaan paikkaa. Kuten lista biiseistä, joita ehkä joskus laulan karaokessa ja YleX:n hienon Ennen kuolemaa-biisiprojektin.

Kontekstit-kansioon olen kerännyt jonkinlaisia muistolistoja tai sellaisten aihioita erilaisista asioista, kuten eri vuosien euroviisuehdokkaista tai teatteriprojekteista joissa olen ollut mukana. Sekä esimerkiksi erilaisiin koulutuksiin laatimiani soittolistoja ... paitsi että tätähän ei varmaan kuulu ollenkaan sanoa ääneen, koska esitysoikeudet ja jotain jostain sopimuk
Arvon juristit: tarkoitin tässä tietysti siis yksinomaan sellaisia kappaleita ja listoja, joista olen koulutustilanteissa puhunut jonkun kanssa, enkä ollenkaan kuunnellut - saati julkisesti esittänyt. Korkeintaan hyräillyt. Parodioinut ja akateemisesti analysoinut? Artisteista kivasti puhunut ja positiivista mieltä heitä kohtaan kaikkialle levittänyt.

Txt & puhe on oma kansionsa äänikirjoille ja runoille -- sekä stand upille. Se on vielä ehkä enemmän tavoiteasteella, kuin toimitustyön hiottu timantti. Kenties sisällön karttuessa tällekin asialle voisi vielä joskus omistaa ihan oman blogahduksensa.

--

Seuraavassa postauksessa taas sitä musiikkia, eikä tätä pelkkää metaa.

Lista 0003, Isklm x-vntg uptmp

Kyllä. Minulla on kourallinen listoja sekä vanhalle, että vielä vanhemmalle iskelmälle. Siis kourallinen kummallekin. Tämä on sitä "vielä vanhempaa" kamaa: isklm x-vntg uptmp.

  GENRET
    ISKELMÄ
      ISKLM
        isklm x-vntg
          isklm x-vntg uptmp

Tällä listalla on kirjoitushetkellä 12 kappaletta, joista näköjään kaksi (tällä hetkellä) Spotifyn valikoimien=sopimusten ulottumattomissa. Näin pieneksi otokseksi satsi on varsin heterogeeninen ... ja toisaalta häpeällisen lyhyt. Haluankin puolustautua sillä, että uuden musiikin löytäminen on käyttämiäni kanavia pitkin ilmeisen paljon helpomaa. Vanhoja helmiä joutuu monta kertaa oikein kaivamalla kaivamaan. Ja välttämättä niitä ei loppujen lopuksikaan ole Spotifyn valikoimassa.

Suomalaisen vanhan musiikin osalta täytyy antaa kehuja ... öö ... niitä ansaitseville tahoille, koska vanhaa kotimaista on tarjolla aika hyvin. Tietenkin tuotannon oltua aikanaan varsin harvoissa käsissä, sisäinen variaatio jää varsin vähäiseksi, eikä "unohtuneita helmiä" ole paljoa jäänyt löydettäväksi - luulen. Ulkomaiden laajempien laidunten suhteen hajonta ja mahdollisuudet löytöihin ovat paljon paremmat - ja samalla kauempana toisistaan. Mutta karttuupa tämäkin lista; hiljalleen, ei sanonut mummo lumessa.

--

Huomaan eläväni jonkinlaisessa nostalgiapaon tilassa. Enkä siis tarkoita, että pakenen nykyaikaa nostalgiahuuruihin, vaan päinvastoin: ahdistun nostalgiasta. Totesin jokaisen alla olevan kappaleluonnehdinnan päätyvän siihen, miten kieltäydyn edes teoretisoimasta, oliko ennen kaikki paremmin. Musiikin osalta wanhan aian näyttäytyminen joidenkin silmiin erinomaisempana kuin nykyinen, perustunee varmasti ainakin osittain siihen, että historia suodattaa esiin helmet ja hölmöydet painuvat unholaan. Muut 1900-luvun alkuaikojen jutut tiivistetysti tässä:

  Glenn Miller - hyvä
  Tuberkuloosi - ei hyvä
  Penisilliini - hyvä
  Maailmansodat I & II - ei hyvä
  Flapper-muoti - ihan OK
  Lama, natsit, kivihiilikaivosten lapsityö jne - ei hyvä

Päättäkäätte koreasti kukin siitä itse, oliko paremmin. Sitten sitä musiikkia:

Erkki Junkkarinen, Yrjö Saarnion polkkayhtye - Vesivehmaan jenkka
Siis hyvänen aika! Millä tavalla tämä ei ole legendaarinen biisi?! "Siinä meni nuoret sekä vanhat samanlailla" ja vielä Vehnämäen muori. Kyllä. Tästä on suurten ikäluokkien suuret ikäluokat tehty. Onhan tämä korni ja höperö paikkakuntatanssi, jollaisia ovat äänilevyarkistot väärällään ... legendaarisuudessa rinnalle tosin taitaa kiriä vain Säkkijärven polkka (mukana tuossa listalla sekin).

"Yrjö Saarnion polkkayhtye"! Yritin keksiä tälle blogille asiallisen geneeristä nimeä ja päädyin tuohon numeroperustaiseen, mutta kyllähän Yrjö Saarnion musiikkiblogi olisi ollut ehkä vielä kovempi - toki jotenkin oudompi, kun en ole nimeltäni Yrjö Saarnio, mutta tajuatte idean. Ja tavallaan legendaarista, että polkkayhtye nimeltä polkkayhtye levyttää sen määrittävän version Vesivehmaan jenkasta! En keksi mitään näkökulmaa, miksi tästä voisi muuta kuin tykätä.

Vähän tekisi mieleni tässä myös pohtia ääneen, onko tällainen tanssimusiikki nyt sitten sitä otsikon iskelmää, vai miten se määritellään? Mutta en, koska sama kela pyörii alla viihdemusiikin ja swingin kanssa; näin nämä asiat minun päässäni koetaan.

Herb Alpert & The Tijuana Brass - A Walk In The Black Forest
Niin; viihde- ja iskelmämusiikin erottaminen toisistaan... Tähän menessä en ole osannut tehdä sitä. Oikeastaan siksi, että en tiedä, milloin mieleni tekisi kuunnella täsmällisesti vain toista. Niinpä ovat sekaisin. Herb Alpertit ovat varmaankin sieltä swingahtavan viihdemusiikin sektorista kuitenkin - ja oikeaan mielentilaan mahdottoman hauskoja.

Esimerkkitapauksessa taidokkaan pehmeä torvensoitto vuorottelee orkesterin muiden sektioiden kanssa leikkisästi melkein kahden minuutin (!) ajan. Silti tuntuu, että kappaleeseen mahtuu erilaisia osioita, fillejä ja melkein-soolojakin enemmän, kuin uudemman ajan kokonaisiin albumeihin ankeimmillaan.

George Olsen & His Orchestra - Because My Baby Don't Mean Maybe Now
...ja sitten on vielä tämä swingiasia. Että onko tämä nyt sitten jatsia vai iskelmää? Ja missä vaiheessa niistä tuli eri juttu? Ammoisessa haastattelussaan muistan, miten M.A. Numminen kertoi jossain (varhaisessa) vaiheessa uraansa ryhtyneensä nimenomaan soittamaan jatsia. Ja se oli kai sitten tarpeeksi vanhaa jatsia, että vielä osasin suhtautua. Vähän niinkuin tämä. Laajemmin suhdettani jatsiin täytyy ehkä purkaa omaan tekstipätkäänsä joskus tuonnempana.

No, oli genre mikä tahansa, tämä on sellaista musiikkia, josta minä tykkään. Olkoon sitten yksinkertaisuutta (tai näennäistä sellaista), suoraviivaisuutta tai vain kivasti pomppivaa komppia, mutta toimii. Soittimia on kivasti ja kaikesta kuuluu miten on Kunnollista. Soittajat on taitavia, saavat työstään palkkaa ja ehkä jopa nauttivat olostaan. Housujen prässit ja sukkahousujen saumat ovat suorassa.

Tästä biisistä oli muuten toinen, kilpaileva versio tarjolla listalle myös. Yksi ensimmäisistä esittäjistä, (?) The Rhythmic Eight, on kuitenkin spotify-versio(i)ssa digitoitu/remiksattu niin huonosti, ettei lauluista saa mitään tolkkua. Siksi tämä, ehkä alkuperäisyydessään kuitenkin riittävä versio on tässä.

Listojen historia: kategoriat - Osa 1

Lanseerasin tämän blogina soittolistoistani. Jotta niitä on tarkoituksenmukaista puolisatunnaiseen tyyliin lähteä kahlaamaan läpi, koen perustelluksi avata listojen jaotteluperiaatteita. Tässä olisi, jos nyt ei kartta, niin ainakin perusperiaate kansioihini.

Genrejakoa laatiessani olen nimennyt ne puhtaasti omien mieltymysteni ja mielikuvieni mukaan. Eli en yritäkään esittää, että nämä olisivat mitään musiikkipoliisin ratifioimia totuuksia. Jokainen saa puolestani olla mitä mieltä tahtoo kunkin biisin edustamasta kategoriasta - moni sopisi varmaankin useampaankin - eikä kaikille musiikkilajeille ole omia kansioitaan. Koska mielivalta!
Listojen nimet genre- ym. määreineen toimivat kuitenkin minulle siten, että tiedän suunnilleen, minkälaista musiikkia miltäkin listalta odottaa ja mihin fiiliksiin sen siten saattaisi laittaa soimaan.

Koska irtolistoja ja muuta sälää kertyy sinne tänne koko ajan, tilanne on tuskin koskaan täsmällisesti kuvatunlainen, mutta lähtökohta ja tavoite olisi, että ensimmäisellä tasollaan kansiopuuni näyttäisi tältä:

  --- --- --- ---
  TÄHDET
  TEHOT
  GENRET
  TEEMAT
  MUUT LISTAT
  --- --- --- ---

Keskeisin osa listoja, noin 12 000 biisiä, sijaitsee Genret-kansiossa - ja on oikeastaan pääsyy koko blogille, joten aloitetaan siitä. Avattuna kansio paljastaa genrejärjestelmäni karkean ensimmäisen askelman:

  GENRET
    POP ROCK HIP
    FOLK CNTRY
    BALLAD
    ISKELMÄ
    WORLD ETNO
    TRIP LNG CHILL
    NU AMB
    KLASARI
    KONE
    - ALBUMIT -

Kunhan mielivaltaisista lyhenteistäni päästään yli, tämä vaihe on uskoakseni vielä varsin intuitiivinen. Nämä kansiot kätkevät siis alleen tarkemman lajityyppijaon, kuvauksen mukaisesti. Puolikryptisiä avatakseni:

  Hip  = hip hop
  Trip = trip hop
  Lng  = lounge
  Nu   = new age
  Amb  = ambient.

Lajitteluperusteisiin ja siihen, mitä kukin näistä minulle edustaa, perehdytään sitten listojen myötä.
...niin ja nuo albumit ovat tuolla lopussa muistuttamassa wanhoista hyvistä ajoista, kun musiikki julkaistiin fyysisillä, määrämuotoisilla tallenteilla. Sinne olen kerännyt sellaisia albumitason teoksia, jotka ansaitsevat erityishuomion nimenomaan kokonaisuuksina. (eli niissä on monta hyvää biisiä peräkkäin)

Edelleen kansiot jakautuvat alikansioihin, melko ennakoitavasti; Pop rock hip -kansio soveltuu esimerkkitapaukseksi; avattakoon siitä kerralla seuraavat kaksi kansiotasoa:

  POP ROCK HIP
    POP
      KONEPOP
      POP
      POPROCK
    ROCK
    HIP HOP RNB

...eli tuossa päästään jo tavallaan genreistä alalajien puolelle, joihin olen jakanut tässä tapauksessa popin. Tämän jaon alta löytyykin sitten "enää" kaksi tasoa; ensimmäinen lähtökohtaisest intensiteettiä ja/tai tempoa kuvaava; kas näin:

  KONEPOP
    konepop mlnc
    konepop ethr
    konepop chill
    konepop dwntmp
    konepop flow
    konepop uptmp
    konepop dyn
    konepop mörk

Lyhenteitä avatakseni: melancholy, ethereal, chill, downtempo, flow, uptempo, dynamic ... ja mitenköhän tuon mörkin nyt sitten selittäisi? Ehkä siihen voisi ajatella liittyvän tavalla tai toisella jonkinlaisia "tummia" ja/tai uhkaavia sävyjä. Palataan näihin sitten esimerkkien äärellä. Jostain syystä mörkkiin asti tuntui luontevalta lyhentää nuo englanniksi; en oikein tiedä miksi, mutta en ole saanut aikaiseksi lähteä muuttamaankaan, kun näin pitkällä ollaan. Vaikka periaatteessa haluankin vaalia suomenkieltä ja arvostaa sen ilmaisuvoimaa. Sori.

Niin, tuosta löytyy sitten vielä alta jako neljään;

  konepop
    konepop mlnc
    konepop mlnc cntmp
    konepop mlnc vntg
    konepop mlnc camp

Näistä tuo ensimmäinen on tavallaan peruskauraa, joka ei vaadi lisämääreitä; contemporary viittaa mielessäni tavalla tai toisella konventioita haastavaan lähestymistapaan ja vintage ajallisesti tai vähintään tyylillisesti vanhempaan materiaaliin ... ja camp on ihan vaan camp. Koska nähdäkseni kieli poskessakin voidaan tehdä hyvää musiikkia. Varsinaiset humoreskit olen tosin pyrkinyt pitämään tästä lajitelmasta loitompana...

Kertauksena tässä vielä yhden soittolistan kansiopolku, kuten tarkoitukseni on jatkossa aina listaan pureutuessani esittää:

  GENRET
    POP ROCK HIP
      POP
        KONEPOP
          konepop mlnc
            konepop mlnc cntmp

...ja näitä nyt siis sopivan satunnaisessa järjestyksessä kahlataan yksi kerrallaan läpi.

--

Varsinaisen genrejaon ohella tuossa oli niitä muitakin kansioita ja listoja; jatkan niistä seuraavassa kategoriapostauksessa (tai parissa; saa nähdä). Tässä välissä yritän kuitenkin tuottaa myös sitä ihan oikeaa musiikkia sisältäviä tekstejä.

Ja: tässä en vielä edes maininnut noita --- --- --- --- -kansioita, jotka tosiaan myös sisältävät soittolistoja. Näistä löytyvät ns. prosessilistat, joista täytyy kirjoittaa vielä ihan erikseen, koska niissä vallitsee tyystin erilainen looginen ilmasto, kuin näissä "valmiissa", joihin nyt aluksi keskitytään.

Lista 0002, folk vntg flow

Tässä ensimmäinen varsinainen genrelista: folk vntg flow Ajattelin, että voisi olla intuitiivista ja kivaa, jos alkuun laitan aina hakemistopuun muistumaksi kategorisointilogiikastani ... josta en vielä ole tekstiä julkaissut. Sekin tulee ihan kohta, mutta musiikin nimissä nyt ensin tämä:

  GENRET
    FOLK CNTRY
      FOLK
        FOLK
          FOLK VINTAGE
            folk vntg flow

Tällä listalla on kirjoitushetkellä 30 biisiä. Ajallisesti ne painottuvat viime vuosisadan alkupuolelle, joskin vaikutteet lipsuvat helposti 1800-luvunkin puolelle ja toisaalta historiallisistakin teoksista tallenteet on saatettu tuottaa 2000-luvun puolella. Vintage-folkia yhtä kaikki - ei niinkään retroa ... paikoin toki reproa. Eläköön semantiikka!

Vanha folk kulkee rinta rinnan vanhan countryn kanssa ja välillä rajanveto on vaikeaa. Sikäli vastaavan listan sisältö countryn puolella varmaankin toistelee monin paikoin hyvin samanlaisia sävyjä. Mutta jossain rajan täytyy kulkea, kun kerran folkista ja countrysta erikseen puhutaan.

Asiaan!

J. Karjalainen - Hieno mies Albertti
Karjalaisen Jiin kolmen levyn laajuinen Lännen-Jukka-projekti, on varovaisestikin sanoen merkkiteko. Amerikansuomalaista kansanmusiikkia ja -perinnettä taltioinut sarja, jonka veroista ei ainakaan näin lähelle valtavirtaa ole moni tuonut - rohkenenko sanoa - sitten Lönnrotin. Respect.

Useammastakin tältä listalta löytyvästä lännenjukatuksesta meinasin ensin valita Piupali Paupalin, koska sen laulun tunnistan myös omasta lapsuudestani harvoina suullisen perinteen edustajina. Sitä minun isäni on minulle laulanut ja siitä olen sen oppinut. Että vaikka kansanperinne on monin paikoin henkitoreissaan (noin historiallisesti tunnistettavissa muodoissaan ainakin), niin voinpas kuitenkin väittää olevani vielä osa ketjua ... ja tämähän muuten tarkoittaa, että minun pitää ilman muuta opettaa tämä omille lapsilleni! Olipa hyvä, että tuli puheeksi.

Mutta entäs tämä Albertti? Hieno mies. Hieno laulu. Hieno tarina. Musiikki on viehättävällä tavalla vetävää ja rennon letkeää - mutta erityisen hienoa ja huomionarvoisaa on tarina, jonka makaabereja sävyjä ei niissä koulussa opetetuissa kansanlauluissa ja vastaavissa juuri ole. -- Ja kuitenkin kansanmusiikin, jota tämä vähintäänkin sivuaa, voi turvallisesti sanoa kuvaavan muutakin kuin sitä iänikuista riiustelua ja raitilla toisilleen päteviä poikia ja heitä ylenkatsovia tyttöjä. Karsittiinhan Kalevalastakin tuhmia juttuja pois ... ehkä se Väinämöinenkin siksi vaikuttaa niin harmittomalta vokotellessaan 400 vuotta nuorempaa tyttöä, joka sitten tekee itsemurhan. -- Eiku niin.

Sitä piti siis sanomani, että tuo balladimainen tarinankerronta tuossa Albertissa on hieno, samoin kuin sanoituksen nyanssit, jotka selvästi ovat saaneet vaikutteita uudesta maailmasta. Vai tuleeko mieleen jotain kotoisia perinnelauluja, joissa esiintyy esimerkiksi Browning?

Piupali Paupalistakin vielä ihan vähän; aidon kansanperinteen tapaan siitä löytyy vielä tänäkin päivänä (alueellisia?) variaatioita. Selkeärajaisena esimerkkinä Lännen-Jukka-sanoituksen viimeisen säkeistön piimähinkki, josta olen kuullut myös maito-version ja toisaalta -hinkin korvautuvan ainakin -pöntöllä ja -pytyllä. Jos Just Sä tiedät vielä jonkun lisäversion siitä, mitä porstuassa ei pidä kenkään kaataman, niin laita kommentteihin, pliis*. Olis jännää.

* En aina käytä näin karskeja kielilainoja, mutta kun käytän, haluan korostaa sillä kyseessä olevan kappaleen ja asiayhteyden joustavaa kielellistä ilmapiiriä.

Pihasoittajat - Banks of the Roses
Tässä kappaleessa menee nyt kourallinen kärpäsiä yhdellä iskuyrityksellä; halusin todeta ääneen, että näihin folk-juttuihin on tullut lisättyä juttuja myös vanhan mantereen puolelta. Tämä olkoon tyylillisesti esimerkkinä siitä. Samalla jännittävänä poimintana esittävä yhtye Pihasoittajat, joka siis on, kuten nimestä sopii olettaa, suomalainen. Kaustisen hämäristä joskus täpärästi ennen 70-lukua kehkeytynyt pumppu keskittyi tuotannossaan nimenomaan Irlantilaiseen musiikkiperinteeseen.
...ja koska Suomi on tämän kokoinen maa, tyypit ovat sittemmin olleet mukana monessa muussakin jutussa, Euroviisuissa ja Wikipediassa.

En ole mikään varsinainen ekspertti tässä asiassa, mutta tyylillisesti tämä tuntuu minusta melko tyypilliseltä irkkuvedolta; melodiat ja sovitukset ovat yksinkertaisia - ja toisaalta tulkinta ja sisältö eivät kuulosta pelkästään tekosyiltä kohottaa lasia ... vai toimivatko irkkubiisit niin? Tuossa listalla on myös mm Dublinersia, joka ainakin kuulostaa siltä, että muutama on jo kohotettukin. Enkä nyt yhtään moralisoi; meininkihän on niissä mitä mainioin! Eli kun puhun tyypillisyydestä, tarkoitan sitä ihan hyvällä; ehkä pitkäaikaisemmalla altistuksella oppisi herkemmin tunnistamaan erilaisia vaikutteita ja laajempia sävyjä ... tai ehkä niitä löytyy tuolta ei-vintage-listalta sitten kun sinne päästään?

Jackie Oates - Boney was a Warrior
Teki mieli poimia tähän Doc Boggsia ja Pete Seegeriä ja Woody Guthrieta, mielellään vielä oikein vanhana ja äänenlaadultaan karuna, mutta halusin kahden edellisen lisäksi mukaan myös naisääntä. Tässä sitä. Heleänä, koreilematta ja kuitenkin kivasti keinutellen, kuten merimieslaululle sopii. Miesäänethän tätä aikanaan ovat varmasti enemmän laulaneet, mutta nyt mennään näin. Oi aikoja... ja näin.

Internet kertoo, että tämä on pikaelämänkerta Napoleonista. Että jos joku ehti miettimään, kuka ihmeen Boney, niin se. Historian kirja kertoo, paitsi että St. Helenalla tuli loppu (kuten laulussakin sanotaan), että Napoleon ei ollut erityisen lyhyt aikanaan. Eläköön nippelitieto! Biisissä asiaan ei puututa; siinä pidetään aika asiallista ja tiivistä linjaa sikäli.

No; tykkäsitpä Napoleonista tai et, Jackie Oatesin tuotantoa on Spotifyssa neljä albumia ja risat; tyylillisesti liikutaan lempeän folkahtavissa maisemissa ja pääosin ihan tässä päivässä. Jos sen sijaan historisoiva ote (ja isotkin nimet asian äärellä) on se Sun Juttu, niin sitten tsekkaa Short Sharp Shantiesit 1, 2 ja 3 tai vaikka Rogues Galleryt 1 ja 2.

--

...ja hei, yllätysbonus!
Listalta löytyi sinne ilmeisen vahingossa tipahtanut teos, jonka olisi pitänyt alun perin päätyä ihan toisaalle:

Orch. Gerhard Narholz; Orch. Manfred Minnich - Amarillo
Siirsin tämän nyt listaan isklm x-vntg uptmp ...vaikka oikeastaanhan tämä on enemmän viihdemusiikkia kuin varsinaista iskelmää. Viihdekategoriaa en kuitenkaan ole laittanut erikseen, koska mitä ihmettä se muka oikeasti edes on?! Tämä on Wanhaa Kunnon orkesterimusiikkia. Ja tämä mainittu lista olkoon seuraava kahlattavani. Siispä kunnes!

Eksitentia-lista

1. "Moi. Mä oon Juhani. Mulla on musiikkiblogi." Tai ei ihan noin, mutta tuntuu, että tuon tämän esiin toistuvasti keskusteluissa, jotka eivät suuremmin sitä kaipaa. Minkäs teet; ajatukset on tässä, koska tuntuu kivalta ja jännittävältä kirjoittaa asioita aateekoolla intternettiin näkyville.

2. Facebookissa Henkka sanoi  aikanaan aloittaneensa musablogin, kun sellaisia ei Suomessa ollut - ja että se oli lukutilastojen kärjessä pitkään. En kai mä nyt perhana täällä ole mitenkään samassa kategoriassa, kuin joku ammattikirjoittaja?! Apua! Eikö blogaaminen olekaan vain harmitonta höpöä? Pitääkö olla ammattimainen ... ja mistä sen tietää, jos vahingossa on tai ei ole?

3. Montako lukijaa on paljon?

4. Onko tämä defenssi, kehityskeskustelu vai identiteettikriisi?!

5. Tuolla ihan ensimmäisissä postauksissa naureskelin, ettei blogi ole mainoskelpoinen. Nyt se yllättäen onkin. (luulin, että vaditaan jotain tasoa) Pitääkö mun mainostaa? Haluanko mä mainostaa? Onko moraalitonta mainostaa? Tuleeko musta tsiljonääri vai angstiporvari, jos mä rupeen mainostamaan. Voi jumpe.

6. Minä vuonna Henkka oikein aloitti bloginsa?!?

7. Onko tämä sisältö nyt sitä mitä tältä halusin? Monta postausta ja kamalasti tekstiä. Ei yhtään kuvaa. Onko tämä maailman tylsin blogi? Ja miksi minä halusin ulkoasusta juuri sen maailman tylsimmän ...eiku geneerisimmäin?! Voisi kai sitä päivittääkin -- vai onko se sitten noloa hifistelyä? Varsinkin, kun tämä bloggerin alusta ei ole kaikkein notkein...

8. Saako tällaisia metajuttuja julkaista osana blogia, vai syökö tämä uskottavuutta kaikelta? Onko sitä uskottavuutta ylipäätään? Miten blogia pidetään? Onko näissä jotain sudenkuoppia, vai saanko vaan kirjoittaa? Kuitenkin samalla vähän yritän hahmottaa ennakkoonkin, mitä tekstejä blogiini tuuttaan. Eiku kuulostaa tärkeämmältä, jos toimitan.

9. Käytänkö mä liikaa kursiivia?

Lista 0001, Tähdellä merkityt - Osa 3

Just nyt tuntuu siltä, että tätä Tähdellä merkityt -listaa ei saa muutamalla poiminnalla käsiteltyä, koska jokaiseen biisiin liittyy jotain omalla tavallaan relevanttia, mistä tekisi mieli sanoa jotain. Tämä kolmas osa saa nyt kuitenkin riittää tässä vaiheessa, jotta päästään käsiksi muihinkin listoihin. Kerron sitten, jos ja kun osutaan tähdellisyyksiin sielläkin.

Looginen jatkumo ensimmäisille ja kuunnelluimmille on kaiketi esitellä tässä kolme viimeisintä tähtimerkintää. Jossain aiemmin totesinkin, että vaihtuvuus listalla on suurinta juuri viimeksi lisättyjen joukossa, koska ne ovat vielä kesken prosessin, jossa joko vakiinnuttavat tai ovat vakiinnuttamatta paikkansa listalla.

Niinpä nyt, kuunnellessani viimeisimpiä, Kriittinen Minä aktivoitui ja päätinkin vallan vereksen kolmikon sijaan esitellä viimeisimmät, jotka olen ehtinyt myös lajitella genrelistoille. Tajuan, että tämän sanomisessa ei ole mitään järkeä, ennen kuin selitän miten biisien päätyminen sinne toimii (siitä pikapuoliin lisää, katsokaa: cliffhanger!), mutta ehkä joku lukee tämän vasta postauksiani kronologisesti takaperin kahlatessaan. Joka tapauksessa, tämä tuntui järkevämmältä, kuin poimia tähän kolme biisiä, jotka ehkä kohta otankin listalta pois.

Tässäpä siis kolme vastikäistä ja itsensä jokseenkin oikeuttanutta biisiä listan "lopusta".

Solarstone - Slowmotion III (Orkidea remix)
Jihuu; konemusiikkia! Tämä on määritelmällisesti ehkä jossain siellä EDM:n rajoilla, jos siihen D - niin kuin dance:en halutaan jäädä kiinni. Tai voisihan tämänkin tahtiin tanssia - ja artistit ovat kyllä syvältä EDM-skenestä, että enpäs jääkään kiinni semantiikkaan.
...paitsi sen verran, että siitä saan sopivan aasinsillan siihen, miten tykkään konemusiikista sekä kuunneltuna ja tanssittuna, joskin tyypillisesti eri biisit edellä. Tämä, kuten kontekstikin vihjaa, on enemmän sieltä kuunneltavan konemusiikin karsinasta - se tanssittava on usein melkoisestikin vauhdikkaampaa.

Konemusiikkidiggailuni juontaa jonnekin varsin kauas menneeseen; ehkä ensimmäinen selkeästi genreen asettuva teos, jonka pystyn paikallistamaan on Snapin Rhythm Is a Dancer, jonka soundimaailma on määrittänyt preferenssejäni siitä asti. Tai voi olla, että se vain sattui kolisemaan juuri siksi, että soundimaailma siinä on juuri aistieni taajuudella. Joka tapauksessa olen aina tykännyt enemmän pehmeämmistä soinneista, huminoista, surinoista ja pörinöistä, kuin erilaisista kolinoista tai housepianoista. (Olisikohan näille konemusiikin äänille muuten jotain vakiintuneempiakin nimityksiä olemassa?)

No kuitenkin, tämä on paitsi "draamallisesti" myös soinnillisesti minua miellyttävä teos. Rakenteellisesti suoraan introsta nostatukseen kehittyvä rakenne jotenkin imaisee nimenomaan kuuntelijan mukaansa; jymistely ja tikitys odotuttavat bassolinjaa, joka viimein auetessaan jättää leijailemaan peruskuljetuksen päälle, kuin patjalle, jolla sitten väreillään ja aaltoillaan kaikessa rauhassa, ennen raikastavaa sukellusta takaisin intronostatuksen teemaan. Koska rakenne kuitenkin on niin ilmava ja sykliltään rauhallinen ja varioituva, tekee mieli popin kertosäkeen sijaan puhua callbackista - jonka lainaan tähän stand up -terminologiasta.

Vaikka jalka toki läpi biisin vähän vipattaa, ote jolla kuulijaa kuljetetaan, on lempeän kutsuva, eikä lainkaan käskevä. Tämä on trancea.

Orkidea on pitkään kuulunut suosikkeihini, sekä omine teoksineen, että esiintyvänä taiteilijana. Joku muu saa spekuloida tai jurputtaa jossain siitä, mikä on DJ:n rooli esiintyjänä. On se. Uudistuva ja genressään monipuolinen tekijä, jonka tuotannosta haluan vielä tähän nostaa Taika-albumin, joka hienosti ottaa Orkidean omien biisien ja taiten valittujen ja toteutettujen remiksausten konglomeraattina melkeinpä jo rakenteellisesti livesetin muodon - ollen toki putkeen miksaamaton ja ensisijaisesti kuunneltavaksi tarkoitettu kokonaisuus.

...oho. Enpä ole tainnut keventää sydäntäni konemusiikkiasioissa hetkeen - jos lainkaan - kun oli noinkin paljon sanottavaa. Mutta olkoon! ...ja eteenpäin!

Elle King - Good Girls
Edellä vouhotettu Orkidea on vanha tuttu. Elle King puolestaan täysin uusi tuttavuus, joten tästä intoilen edelleen sellaisella kuherruskuukautisella innolla. Tällaisista vauhdikkaammista vedoista innostun oman arvioni mukaan paljon harvemmin, kuin muunsävyisistä jutuista - toisaalta sitten innostus on vastaavasti kertaluokkaa energisempää - kenties biisin viitoittamana. Tulee mieleen Fun:in We Are Young, joka aikanaan kolahti niin ikään ... vaikka ehkä tämä on jotenkin vielä suoraviivaisempi täräys. Offspringin Self Esteem - anybody?

Ai niin, enkä ole nähnyt (vielä) sitä Ghostbustersin reboottia, mistä tämä näköjään on. En sitten tiedä, parantaako vai pahentaako se asiaa. Tai onko biisillä oikeasti elokuvan kanssa tekemistä. Älkää kertoko; hoidan kyllä sen leffankin tässä lähiaikoina vielä. ihan totta.

Tuosta suoraviivaisuudesta vielä; tässä on ihanan kliseisiä elementtejä, kuten "hei hei hei" ...ja komppikin kuulostaa tom-tomeineen perhanan taputettavalta. Nämä ovat sellaisia helppoja temppuja, joilla minut saa puolelleen. Suckerpunch voisi olla sellainen yleisnimi ... All Songs Consideredin tyypeillä oli joku oma nokkela sanansa tälle, mutta en nyt muista - saati että keksisin suomenkielisen vastineen. Näitä voisivat siis olla vaikka juuri taputusrytmi, (sika)modulaatio tai vaikka banjo. Näistä täytyneekin tehdä oma keskustelunavauksensa Facebookiin ... onkohan koukku hyvä yleisnimitys? Ehkä aukiselitettynä ainakin kelvollinen.

Ja sitten tuo Elle King. Voi kun minä tykkään tuosta lauluäänestä. Laulutekniikasta en edes teeskentele ymmärtäväni mitään, mutta tuollainen raaka ja spontaanin oloinen sointi on kyllä kiva. Monella muullakin. Miss Li tulee ensimmäisenä mieleen, mutta ei mennä nyt sinne.

Jännästi huomaan, että tällainen fiftariestetiikan kanssa niin musiikillisesti kuin ulkomusiikillisestikin flirttaileva juonne nostaa päätään - tai on jo toki nostanut jostain Baseballseista alkaen, josko on koskaan ollut olemattakaan. Mutta! Minä olen yleisesti ottaen vähän vierastellut sitä. Että joko olen nyt siedättynyt, tai sitten se on tässä riittävän hienovaraisesti läsnä, että huomioni ei kierry sen ympärille. Greased Lightning.

Tom Rosenthal - It's OK
Joistain biiseistä tietää kolmen tahdin jälkeen, että tämä toimii. Tässä ei intron päälle tarvinnut laulajan ääntä pitkään kuunnella, kun tiesin, että tämä on niitä, joihin jään kiinni. (onneksi linja piti ja odotukseni lunastettiin ... toisinkin on käynyt)

Lauluäänessä jotain sellaista haurautta (tästä sanasta taitaa kehittyä maneeri?), mikä ainakin minuun tarttuu. Ei niin, että selviääkö se tästä biisisitä nyt ollenkaan, mutta jotenkin kuitenkin herkkyys herkistää. Ehkä tämä on se sama, miksi minua on helppo itkettää vaikka miten älyttömillä elokuvilla, kun musiikki ja draama saadaan sopivasti yhdistymään - edes hetkeksi. Kelkkajengi. Vähän hävettää.

Laulun viesti on yksinkertaisuudessaan tehokas ja kertosäkeen hetkeksi kohoava intensiteetti jää kaikumaan mielikuvieni halleissa, joihin varovainen pianotausta luikertelee hiljaisena ja monen oven raosta ... "ei haittaa, vaikket ole tässä; vielä senkin aika koittaa". Koska muutakaan ei kestäisi ajatella. Tämän vuoksi maailmassa uskotaan kuolemanjälkeiseenkin; koska on vain pakko. Inhimillisyyden perustuksilla kuljetaan.