torstai 13. huhtikuuta 2017

Lista 0004, bal rock dwntmp

Tällä kertaa arvonta osui listaan bal rock dwntm vntg, mutta koska koko rock-balladikansion neljällä soittolistalla on kirjoitushetkellä yhteensä vain 14 kappaletta, käsittelen tässä yksintein kansiopolun kaikki oksanhaarat. Linkit listoihin tuossa kansiorakenteen mukana.

  GENRET
    BALLAD
      BALLAD ROCK
        bal rock dwntmp
          bal rock dwntmp - link
          bal rock dwntmp cntmp - link
          bal rock dwntmp vntg - link
          bal rock dwntmp camp - link

Aloitetaan semantiikalla: tunnen pientä syyllisyyttä siitä, miten balladi-termiä näissä listaluonnehdinnoista käytän. Vähän muutenkin. Wikipediassa asiaa käsitellään englanniksi laajasti ja suomeksi tynkäartikkelin verran näin:

Balladi oli alun perin lyhyt lyyrinen, tavallisesti tanssin säestyksenä laulettu lemmenruno. Myöhemmin sana tuli merkitsemään tunnelmallisia kertovia runoja, jotka ovat kuitenkin synkempiä kuin romanssit. Balladi on runomuotoinen, surullisesti päättyvä rakkaustarina, jonka pääosissa ovat yleensä eri säätyluokkiin kuuluvat nuorukainen ja neito. Sana tulee ranskan kielestä.

Balladi voi tarkoittaa myös pientä tarinaa laulussa. Popmusiikin yhteydessä ja varsinkin englannin kielessä sanaa "ballad" käytetään usein mistä tahansa hitaasta kappaleesta vastapainona nopeatempoisemmille kappaleille.

Omien balladilistojen logiikka nojaa melko vahvasti tuohon popmusiikki-kohtaan. Eli nämä ovat niitä slovareita. Toki tuolla poppien ja muidenkin alla on hitaita kappaleita sektoreissa mlnc, ethr, chill ja dwntm ainakin, mutta jonkinlainen jakolinja tähän on piirtynyt ja toistaiseksi säilynyt. Näitä listoja tässä kirjoituksen lomassa kuunnellessani olen kyllä vähän kyseenalaistellutkin, mutta olkoon tällä erää.

Eikä siinä vielä kaikki semantiikasta! Mitä rock tarkoittaa balladi-asiayhteydessä? Sähkökitaroita ja sooloja? Rosoista tulkintaa ja nahkahousuja? Kaikkia löytyy, mutta mielikuvillahan tämä pelaa ja kaiken kattavat määreet ovat aika vähissä - että jos nämä eivät Just Sinusta tunnu rockilta tai balladilta, niin et välttämättä ole väärässä. Kaiken kaikkiaan taitaa balladeissa tuo pop-rock-jakolinja kulkea aavistuksen rankemmilla seuduilla, kuin genretyksissäni tuolla muualla.

Disclaimerihtavasti todettakoon myös, että suurien tunteiden liittyessä slovareihin on campin vaara usein vaanimassa nurkan takana; esimerkiksi kelvannee oivallisesti ekan listan Meat Loafin Cry To Heaven. En nyt kuitenkaan ryhtynyt kirjoitusprojektin osana järjestelemään kappaleita uudestaan, joten herra Loaf yhä jatkakoon taivasteluaan ja itkuaan ei-camp-listallaan.

--

  bal rock dwntmp

Nightwish - Swanheart
Onpa vaikeaa määritellä neljä kappaletta yhdellä ... tai no, listaahan tässä ensisijaisesti luonnehditaan, joten ehkä valinnan voi perustella tämän listan tulevaisuudenkuvilla, joista tämä on päässäni tyyppiesimerkillisin.

Oli aika, kun Nightwish oli varsin kova juttu. Siihen aikaan taisin olla armeijassa ja Oceanborn oli tuoreinta mitä oli tarjolla. Velipoika muistaakseni laittomasti kopi ... eiku lainasi omaa levyään minulle. Silloin juuri toteutunut tulevaisuus oli kannettava cd-soitin, jota saattoi kätevästi kuunnella iltavapaalla tuvassa korvanapeilla. Laulajana oli Tarja Turunen.

Tässä on sangen holopainen sävellys ... ja sanoitus on ehkä jopa sieltä överimmästä päästä. Sovituksessa on ehkä kuoromaisia sävyjä enemmän kuin monessa muussa - ja instrumentaatio pianoineen ja huiluineen vie tunnelmat tukevasti 90-luvun alkupuolelle. Viuluosat kuulostavat paikoin olevan velkaa jopa Schindlerin listan komeille soundeille ... ja kuten rock-genreen kuuluu, rummut tulevat maalailevan alun jälkeen mukaan miltei sekunnilleen biisin puolessa välissä. Sähkökitaroiden seuratessa heti kohta perässä. Viimeiset puolitoista minuuttia tekevät tästä hyvällä tavalla Nightwishia, mutta kyllähän tässä analyyttiseen sävyyn kuunnellessa on pakko todeta, että suurimmat ansiot eivät ole niinkään sävellyksessä kuin onnistuneessa ... no, sanotaan nyt sitten vaikka lokalisoinnissa Nightwish-universumiin.

Tämä kuulostaa siltä miltä Nightwish kuulosti silloin kun se kuulosti tuoreelta. Ja tässä yhteydessä se on ihan positiivinen asia.

--

  bal rock dwntmp cntmp

Jos mä sanon, että Baroness ja Twinkler, mutta en sitten kirjoitakaan siitä, onko se epistä ja sääntöjen vastaista? Onhan se vähän, mutta koska tämä on minun blogini, saan tehdä vaikka niin. Hahaa! Se on ehkä paras biisi tällä listalla, mutta ei parhaiten kategoriassa. (sitä paitsi, sielläpä sekin on kuunneltavana linkin takana)

Thirteen Senses - Into The Fire
Kenties edellä mainittua tyylipuhtaammin tähän kategoriaan asettuvaa asiaa on tämä. Tai oikeastaan tämä voisi mennä jonnekin melankoliasektoriinkin, mutta ehkä Keanesta katsottuna tämä näyttäytyy vähän balladimpana tapana työstää samanlaisia elementtejä. En nyt suoraan muista, mille listalle Somewhere Only We Know on mahtanut päätyä, mutta jotain samansuuntaista ... vaikkei Keanella siinä kitaroita ollutkaan.

Tämä Thirteen Senses teki aikanaan tyylillisesti aika konsistenttia työtä post-rockin ensiaallossa, mutta jotenkin alkuihastukseni jälkeen en enää huomannut innostuvani. Ehkä juuri se jatkuvan yhtenäinen tyyli ajoi siinä mielessä ohi yksittäisten teosten lumovoiman.

Aikanaan tätä Invitation-albumia tuli kuunneltua ihan paljonkin. Olisikohan ollut vielä niin, että sain sen ihan sattumalta ilmaiseksi jossain muinoisen työpaikan poistolevyarvonnassa. Olin levykaupassa silloin töissä siis.

Antero Lindgren - Talking with the Dead
Tää jäbä on Suomesta. Eikä siitä ole kuullut about kukaan. Siltä on ulkona ainakin kaksi levyä ja tiettävästi 2016 on aikaa vietetty studiossa, mutta muuten en tiedä, mitä tulossa on. Tässä on soundeja Springsteenistä kymmeneen uuden aallon folk-rokkariin ja ameriikan meininki ... josko niin voi vielä jossain yhteydessä sanoa positiivisessa mielessä. Antero Lindgren on niitä artisteja, joiden kautta voi mitata kotimaisen musiikkiskenen leveyden lisäksi myös syvyyttä.

Kappale on selvästi vokaalivetoinen, kuten Lingrenin tuotanto muutenkin, vaikka studiossa häärii ihan ansioituneita tyyppejä mukana. Jossain aikaisemmin pohdin sellaisia helppoja kikkoja, joilla minut saa helposti puolelleen; tässä on roxettemaisesti käytetty aika härskiä kaikua. Se kuitenkin toimii hyvin yhteen minimalististen soitinosien kanssa. Toinen "helppo" on biisin kasvatus, vaikka tämä nyt ei ehkä olekaan ihan puhtaaksiviljelty siinä mielessä, vaan enemmänkin tähän on varattu oma intensiivisempi loppuosa - mutta hienosti se silti nostaa tämän loppua kohti uudelle tasolle.

--

  bal rock dwntmp vntg

The Moody Blues - Nights in White Satin
Populaarikulttuuriviittauksia! Populaarikulttuuriviittauksia kaikkialla! En siis tarkoita, että tässä biisissä olisi niitä, vaan että tämä biisi on sellainen. Monessa paikassa ... ja se lienee melko varma klassikon merkki. Itselleni päällimmäisimpinä tulevat mieleen Viimeiset vaeltajat ja Dark Shadows -leffa. Näistä jälkimmäinen avasi vinksahtaneen Burton-maailman kautta tämän eteeni aika erilaisena, kuin miten aiemmin olin ajatellut. Voimallisten kertsien runsaat ulvonnat, ulinat ja vonkunat saivat mielessäni ehkä kaipaamansa häivähdyksen ironista lämpöä silkan paatoksen sijaan - menemättä kuitenkaan hölmöyden puolelle.

Aikansa teos tämä toki on, mutta olen päättänyt nautiskella tästä omasta päänsisäisestä post-proge-tulkinnastani niin kauan kuin se kestää. Siksi en halua ehkä liikaa unohtua miettimäänkään alkuperäisiä merkityksiä tai esim. kaivella tästä mitään video- tai livetulkintoja. Eikä tämä muuten ole ollenkaan ainoa kappale, jonka kohdalla pääni toimii näin. En kuitenkaan suostu pitämään tällaista kontekstualisointia vääränä tapana tykätä musiikista - vaikka sen selittäminen onkin ehkä vielä vaikeampaa, kuin pelkästään musiikillisten seikkojen kautta.
...eikä se leffakaan ainakaan tässä tapauksessa mikään kuolematon klassikko ole, vaikka ihan viihdyttävä onkin.

Lopuksi vielä tähän assosiaatioasiaan samaistututtamisen nimissä:
Olisiko My Heart Will Go On ollut niin iso hitti, kuin se oli, jos ihmiset eivät automaattisesti liittäisi sitä mielessään Titaniciin?

--

  bal rock dwntmp camp

Scorpions - Wind of Change
Muistan ajan, kun suhtauduin tähän vakavasti. Olin aika nuori. Oli kylmää sotaa ja yhdistyviä Saksoja ja muita juttuja, joista en vielä ihan kauheasti ymmärtänyt mitään. Mutta kyllähän tämä niitä sen ajan globaaleja = eurooppalaisia = post-kekkoslovakialaisen yhtenäiskulttuurin tuntoja patetiassaan summaa. Ehkä tämän kappaleen uskottavuusongelma onkin se, että se on niin selkeästi jäänyt kiinni siihen yhteen hetkeen. Tämä laulu hajotti Neuvostoliiton*.

Toisaalta tämä on myös aika määrittelevä teos. Jos pitää selittää termi rock-balladi, tämä (tai Scorpionsin joku muu biisi) nousee todennäköisesti aika nopeasti esiin. Koska tässä on kaikki kliseet: rumpufilli johtaa kertsiin, kertsistä tullaan pois olutmainokselta kuulostavalla kitara-bridgellä, sen päälle on melkein puhelaulettu hiljainen C-osa, kertsin iskuilla on vielä päävokalistia tuskaisemmalta kuulostava tuplaaja ... oikeastaan ainoa mikä jää puuttumaan on modulaatio. Sitä tässä ei ole ... eihän? Ja sitten vielä Klaus Meinen nahkainen lakki ja Skorppareiden kansitaiteet. Voi veljet!

Mutta! Sukkadisko! Ala-aste! Ekat hitaat! Nostalgia!
...ja sinne se sitten jäi. Paitsi että onhan se nyt tässä. Vähän läpällä, mutta silti. Tässä!

* Historijoitsijoilla saattaa olla tähän liittyen myös muita, laaja-alaisempia teorioita, joihin voi liittyä esimerkiksi Europen Final Countdown.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti