Arpa osui new ageen. Genre on yhtä aikaa vähän hankalasti rajattavissa ja kiusallinen. Oikein kauan sitten jossain yhteydessä soittelin Enyaa, jonka kaverini kuittasi - ei mitenkään pahaa tarkoittaen - suunnilleen sanoilla "tämähän on tällaista new age -paskaa". Nauroimme. En loukkaantunut enkä kokenut kärsineeni vääryyttä. Sinänsä kommentti oli ja on jossain määrin oikeutettukin; Enya on jo pitkään (ehkä 90-luvun puolivälin tietämiltä asti ainakin) ollut muuttumaisillaan karikatyyriksi omasta itsestään -- palataan tähän tuolla edempänä -- ja asettuu vähän kömpelösti siihen lokeroon, jonka ajatuksellisesti liitän New ageen. Mitä se sitten "oikeasti" tarkoittaakaan.
Niin tai näin, ehkä jostain tällaisten kommenttien varjoista on iskostunut päähäni ajatus, että näistä biiseistä ei voi tykätä - tai ainakaan niitä ei voi kuunnella kuin zen-puutarhaa haravoidessaan. Tämä ajatus ja häivähdys kiusaannusta vaanivat minua myös ottaessani tämän soittolistan kuunteluun tässä tekstiä valmistellessani. Olin junassa ja laitoin uudet ah-kovin-ihanat luurit päähäni ja huomasin pohtivani, pitäisikö sittenkin valita jokin toinen lista kuunteluun.
En valinnut. Ja hyvä niin. Vaikka tämän kategorian listoja tuleekin aika vähän kuunneltua, kyllä sieltä näköjään jonkinlaiset myöhempääkin tarkastelua kestävät perusteet onnistuin itselleni paljastamaan. Eli keskusteltuani itseni kanssa siitä, olenko valinnut itselleni sopivaa musiikkia omalle soittolistalleni, päädyn kertomaan itselleni, että olen.
Sitten keskusteluni jatkui rönsyillen siihen, mikä lasketaan new ageksi, mikä ainakaan ei ja missä menee dwntmp:in raja? Ja samalla siihen, onko tämä vähän pilkallista alkuperää oleva nimitys sopiva listalle tai mielikuvalleni ensinkään. Tuossa edellä kuvatun mikroemansipaation huuruissa päätin kuitenkin sen kummemmin kaunistelematta keriä tämänkin auki ihan sellaisenaan. -- Muutaman biisin tästä listalta uudelleensijoitin, pääosin new agen rytmisempiin kategorioihin, mutta tässä tämä on: new age dwntmp.
GENRET
NU AMB
NEW AGE
new age dwntmp
Onko tämä nyt sitten noloa? Tuottaako tämä jotain uutta maailmankatsomukseesi? Luultavasti ei. Vaikka siellä seassa on ihan meditaatiomantrojakin! Ne ovat kuitenkin mukana esteettisten, eivät niinkään funktionaalisten (?) ominaisuuksiensa takia - enkä minä teeskentelekään niitä sen syvemmin ymmärtäväni. (Oletan, että niissä ei hymistellä vauvojen syömisestä tai rotuopista. Öhö höhö.) Eli uskoakseni tätä voi kuunnella mahdollisten satunnaisen esoteeristen ulottuvuuksien läpi ihan vain musiikkina. Niin minäkin teen. Ja kyllä siellä kallistellaan välillä ihan poppiakin kohti.
Enya - Sumiregusa
Niin. Onko tämä nyt sitten new agea vai easy listeningiä vai poppia vai iskelmää ...vai paskaa? En minä tiedä. Minun päässäni tällainen hymistely ja sensellainen on sen nimisessä laatikossa, joten tässä mennään nyt sillä. Kun sä blogaat Enyasta, kerro toki sitten, mihin kategoriaan sä sen laitat. Se disclaimereista.
Enyasta on oikeastaan tullut oma genrensä. Soundi on pysynyt tunnistettavana ja uudistunut hyvin maltillisesti kolmessakymmenessä (!) vuodessa. Se on yhtä aikaa heikkous ja vahvuus; jotainhan se toki kertoo, että niinkin pitkään on omaa juttua ollut mahdollista tehdä. Samalla se tietysti tarjoaa kriittisille ja ironisoiville äänenpainoille melkoisen tarttumapinnan. Mennään nyt kuitenkin tässä ilman suurempia sarvia tai hampaita, koska tämä on minusta ihan hieno biisi.
Kappaleen kaksiosainen rakenne, jossa soundimaailmat (Enyan viitekehyksessä ainakin) elävät ehkä enemmän kuin monessa muussa biisissä, on minusta yksinkertaisuudessaan kiehtova ja hyvin toteutettu. (Tarinasta, jos tässä sellainen on, en ymmärrä mitään ja olen ihan tyytyväinen tilanteeseen.) Koukkuna minulle toimii siirtymä A-osasta B-osaan. Se on lakonisuudessaan jännittävä, jopa dramaattinen; en osaa luonnehtia sitä muuten kuin pienenä vapaan pudotuksen hetkenä, joka melkein fyysisesti tuntuu vatsanpohjassa. Alkuun vähän epämääräisenä näyttäytyvä huhuilukin nousee arvoonsa, (oikeastaan vasta) kun siihen palataan pudotuksen jälkeen.
Tällainen sinikäyränomainen vuorottelu tuo ihan konkreettisesti mieleen painottomuuslennot. Ne, missä lentokone lentää paraabelirataa ja kyydissäolijat ovat sen myötä vapaan pudotuksen tai "painottomuuden"tilassa aina hetken kerrallaan. Sitten kaarretaan takaisin ylös ja aloitetaan uudestaan. OK Go on tehnyt hienon musiikkivideonkin, mutta se menee kyllä jo niin ohi sektorista, että -- no, tässä linkki.
Ja sitten lopuksi se sinikäyrä vain palaa nollaan. On rauhallista. Hym.
--
Mietin, että olisiko tähän pitänyt laittaa Enyalta mieluummin Boadicea, kun sitä sämpläsi Fugees Ready or Not:tiinsa - ja muutenkin oli ehkä enemmän sieltä suurimman menestyksensä ajoilta... mutta en laittanut.
Lisa Gerrard - Now We Are Free
Niin; onko tämä nyt sitten new agea vai nykyklassista vai mitä? Esiintymisasut ovat ainakin jotain post-postmoderneja kaapuja ... ja oletteko kuulleet sitä tämän bändiä Dead Can Dance?! Lukitaan new age.
Mutta vakavasti; Lisa Gerrard pakenee märritelmiä ja tekee juttuja varsin monipuolisesti. Aikanaan tulin tuotannostaan tietoiseksi Whale Rider -elokuvan musiikkien kautta. Kuunneltuani pitkään soundtrackia, luin kirjan ja viimein sain katsotuksi elokuvankin. -- Melkeinpä suosittelen lähestymään teoksia juuri tässä järjestyksessä. Tai ainakin se on myös voimaan jäänyt preferenssijärjestykseni. Ehkä siksi, että musiikki ja kirja ovat riittävän kaukana toisistaankestääkseen erillään. Paremmin kuin kumpikaan vähän-ehkä-keskinkertaiseen elokuvaan runnottuna.
No niin; sitten perehdyin Lisa Gerrardin tuotantoon ja parin kierroksen jälkeen tajusin kyseessä olevan myös The Gladiator -elokuvan hienon loppubiisin laulaja. Säveltäjä. Tekijä. Elokuvaversioon tosin on kreditoitu myös Hans Zimmer, jonka orkesteritaustoihin tämä on siinä uitettu. Eikä siinä mitään.
Joskus oli joku meemi, jossa piti valita 30 biisiä erilaisiin asiayhteyksiin, kuten mitä inhoaa, mikä naurattaa, mikä saa hyvälle tuulelle ja mikä tuntemaan syyllisyyttä. Tämä oli listalla kohdassa soitetaan hautajaisissani. Tämä on tietysti kamalan melodramaattista ja oikeasti minun hautajaisissani saattoväki saa aikanaan soittaa/kuunnella ihan mitä itse haluavat -- mutta on tuossa kappaleen tunnelmassa jotain sellaista lohdullista ja ehkä vähän ylimaallistakin, joka sellaiseenkin yhteyteen voisi soveltua. (siinä elokuvassahan teema on vahvasti läsnä, mutta ei jäädä nyt kiinni siihen) Gerrardin ääni on jotenkin niin ihmeellisen laaja ja voimakas - ja samalla lämmin. Kylmiä väreitä, hymyä ja ehkä pieni kyynel.
En tiedä, enkä oikeastaan tahdokaan tietää, lauletaanko tässä jotain oikeaa kieltä, koska ei tämä minun päässäni kaipaa mitään sanallistettavia merkityksiä. Englannin kielen sana otherworldly on hyvä ja koska en häpeäkseni osaa sitä ilmaisuvoimaisesti suomentaa, se olkoon luonnehdintani. Se "ylimaallinen" yksin kuulostaa liikaa new agelta. Hymiö.
múm - Winter (What We Never Were After All)
Kuunnellessani mietin, että jos tätä listaa pitää jollain kappaleella markkinoida, niin tämä on se. Toisaalta tämä ei ehkä ole tyyppiesimerkki listan sisällöistä - enkä kyllä koe varsinaista tarvetta siihen markkinointiinkaan. Tässä nyt kuitenkin.
(tarkoituksella pienellä kirjoitettu) múm on islantilainen orkesteri. Siihen suuntaan musiikkimakuani tai siihen liittyvää huomiota aikanaan suuntasi ensimmäisten joukossa Sigur Rós. Sen jäljiltä yllätyin iloisesti múm:n Summer Make Good:in äärellä. Orkesterin ote on kokeileva ja tyylit rönsyilevät huolettoman oloisesti rikkinäisten äänimaisemien voimin. Ennakointi on ilahduttavan vaikeaa ja kuitenkin tietty yhtenäisyys säilyy. Olen tainnut sijoitella tuotantoaan moneenkin genreen jostain popin-rockin akselilta varmaankin chilliin, klasariin ja ambienttiin asti. Että tämän jos haluaa ottaa haltuun, on ehkä hyvä kuunnella puolenkymmentä biisiä ainakin.
Tässä kappaleessa on elokuvamaisen maalaileva, mutta samalla lempeä tunnelma. Hienoinen vääristyneisyys taustasävyissä vie minun ajatuksiani kohti Javier Navarreten hienoa soundtrackia El laberinto del fauno:sta*. Unenomaista tunnelmaa luo syklinen rakenne, joka ei varsinaisesti kappaleen mittaan etene, vaikka kerroksia hienoviritteisesti siellä täällä varioidaan ja kasvatellaankin. Oma huomioni kiinnittyy tässä siihen, miten orgaanisesti vokaaliosuudet nivoutuvat osaksi musiikin tekstuuria; jonkinlaisen hienovaraisen filtteröinnin tai kompressoinnin läpi ihmisääni kuitenkin kurottautuu kohti kuulijaa kuin tarttuakseen, houkutuksena johonkin [väkisinkin vähän naiivi mielikuvaelma olisi ehkä liikaa, keksi itse jokin hyvä]:een.
Ja lopulta houkutuksen kajo häipyy, siirtyy eteenpäin. Tarina jää auki ja odottamaan.
* Elokuva on joskus kulkenut englanninnetun Pan's Labyrinthin kautta käännetyllä nimellä Panin Labyrintti; viimeaikoina sentään alkuperäisemmän oloisena Faunin Labyrinttina. Suosittelen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti