Metallia. Heviä. Mitä tämä on? Tavalla tai toisella raskasta rock-musiikkia joka tapauksessa. Ymmärtääkseni sektori on jaettu vähintään yhtä moneen alalajiin ja metagenreen, kuin ehkä paremmin tuntemani konemusiikkiskene. Että jos metallimusiikin ja hevin välille pitäisi jonkun mielestä tehdä ero, niin enpä ole tehnyt. Rock-musiikin raskaampi pää sijaitse kategorioissani metal-kansiossa. The End. Paitsi että kirjoitetaan nyt ensin. Tässä kansiorakenne:
GENRET
POP ROCK HIP
ROCK
METAL
metal downtempo
metal dwntmp
Mitä tarkoittaa downtempo? Ei varsinaisia slovareita ainakaan näin metallikontekstissa. Mutta tavalla tai toisella on hidasta. Paikoin siksi kenties jopa raskaampaa, kuin muuten? Itsekin näitä hitausasioita tasaisesti kyseenalaistelen; vähän sen mukaan, kiinnitänkö huomioni laulantaan, vai johonkin tiettyyn soitannolliseen elementtiin esimerkiksi. Kaikissahan näissä on jonkinlainen aavistus aggressiota, joka tavallaan tuon downtempo-ajatuksen kanssa vähän paradoksahtaa. Mutta voihan sitä hitaasti sahata ja sukeltaakin?
Onkohan minun suhteeni metallimusiikkiin jotenkin ironisten sävyjen leimaama? Monessa kohdassa vähän tuntuu siltä. Ei se varmaan paha asia ole, mutta jotenkin vähän kyseenalaistututtaa oma valmius tulkita - että tulenko oman itsen kautta heijastaneeksi sellaisiakin sävyjä teoksiin, joita niissä ei "oikeasti" ole. Vai onko monilla metalliveijareilla itselläänkin kieli ihan pikkuisen poskessa? Enkä nyt tarkoita mitään taivaslyötulta-campia, vaan vaikka näitä tähän poimimiani...
Rammstein Spring
Alun perin mieleni teki vähän odottaa Rammsteinin poimimista tuonne vauhdikkaampien metallilistojen äärelle, mutta tässähän tämä nyt on. Minä ymmärrän saksaa nykyään ehkä saman verran kuin aikanaan ala-asteikäisenä ymmärsin Metallican sanoituksista englantia ... tai vielä nuorempana Raptorista ihan suomeksi. Eikä mikään näistä ole ollut diggailun esteenä. Saksa on rakkauden kieli vähän samalla tavalla kuin halkaisukirves on hellyyttä - ja se toimii hienosti sopivan pöllin päällä, kuten tässä.
Itse asiassa moni Berliinin vekkuleiden teoksista on päätynyt suorastaan camp-listoilleni, koska tuotannossaan on - kuten tuossa yllä pohdin - minusta selviä itse itseään parodioivia hajuja. Sanoitusten äärellä sen erottaminen on kielitaidostani johtuen usein häilyvää, mutta niillä eväillä mitä minulla vaikka nyt tämän kappaleen tulkitsemiseen on, arvioin tässä oltavan ei-aivan-äärimmillään siellä ironian puolella.
Downtempo tai hitaus on, kuten sanottua, vähän suhteellista. Tässä ilmenemismuodossa se kuitenkin on aika helposti hahmotettavissa. Sellaisenaan oikeastaan vain raaistaen vetoa. Kuorotaustoissa kieli vähän jo lepattaa kohti poskea, mutta muuten kertosäkeessä taidetaan kaivaa kuoppaa kuitenkin melkein tosissaan. Ruosteisella lapiolla ja kiviseen maahan.
Kielikuva kuulostikin jo aikalailla Viikatteelta, joten seuraavaksi:
Viikate - Vesi jota pelkäät
Ihan kuin olisin tästä orkesterista täällä jo ehtinyt kirjoittamaan? Nopean haeskelun perusteella en, joten aloitetaan alusta:
Jossain, muistelen, markkinointiyhteydessä on ammoin luonnehdittu Viikatteen tuotantoa Helismaa-heviksi. Mielikuva viehättä minua, vaikka se ehkä ei täysin teekään oikeutta (ainakaan) Reino Helismaalle. Joka tapauksessa se virittää ainakin minun mieleni jotenkin otolliseen lähestymisasentoon.
Viikatteen tuotanto seilaa niin syviä vesiä, ettei ole tosikaan; niin tämäkin biisi. Kuvastoa kaivetaan kuolemasta ja katoavaisuudesta - ja täydennetään vielä jonkinlaisella puoliekumeenisella Pahan kuvalla. Ei sinänsä mitenkään erikoislaatuinen lähtökohta raskaammalle musiikille, mutta Viikatteen veikkojen tapa tulkita ja tuottaa on aina vedonnut minuun. Vokaaleissa ollaan tässä yhtä aikaa lakonisen toteavia ja sysisynkkiä; välillä mukaan mahtuu juuri mikrokatharsiksen mittainen, pieni vilahdus jotain raaempaa. Soitto taustalla on tasaisen raskasta sahausta, mutta juuri sopivasti erilaisilla rautakitaralanka- ja iskelmävivahteilla maustettua. Ergo: Helismaa-hevi.
Tunnemaisema on niin syvällä kaivossa, että väkisin mieleen hiipii epäilys, josko siellä kaiken mustan keskellä kuitenkin karehtisi pienenpieni hymy ja silmäkulmassa pilke? Ei niin, etteikö samaan aikaankin voisi olla ihan helvetin synkkä ja kuitenkin vähän hymyillä. Tai että jos voi, niin juuri näin se tehdään. Luontevasti kuvaavin, mutta vanhahtavalla tavalla yllättävin sanankääntein ja raskaasti hakkaavan melankolisin instrumentaatioin.
Mana Mana - Maria Magdaleena
Mana Mana perusti itsensä 80-luvulla, CMX:n aikoihin. Tiettävästi tämä biisi oli silloin jo vireillä, joten voitaneen puhua kasarihevistä. Paitsi että ei kyllä voida, koska se termi taitaa olla varattu vähän erilaisille vedoille. Eikä CMX liity tarinaan tietääkseni millään tavalla. Sitäkään en tiedä, josko herrat Viikatteet ovat Mana Manaan missä vaiheessa ja laajuudessa tutustuneet, mutta jos jonkinlaista analogiaa äärimmäisen synkistelyn suhteen olisi tehtävä, niin siihen olisi kyllä ainekset ... mutta ei just tässä tarvetta, koska nyt puhutaan sen bändin biisistä, joka ehti ennemmin. Paljon, paljon ennemmin.
Koska historia on jo kirjoitettu, en tässä nyt lähde enempää syventymään yhtyeen keskushahmo Mömmön itseaiheutettuun lähtöön, joka yhtyeen lopetti. Sitä(kin) taustaa vasten voitaneen kuitenkin aika turvallisin mielin olettaa, että tämä (jälleen: tiettävästi) tositapahtumiin pohjaava tarina ei ole varsinaisesti ironinen lähtökohdiltaan. Yliannostuksista ja mielenterveysongelmista laulaminen ei varsinaisesti naurata, jos elämä päät(t)yy taiteen jäljittelyyn vain muutamaa vuotta myöhemmin.
...mutta traaginen on kiinnostavaa ja suru kaunista. Iltapäivälehtien otsikoista voi tsekata, josko tämä vielä pitää paikkansa. Kenties jalompaa voisi kuitenkin olla aiheen tutkiminen taiteen kautta. Vaikkei kukaan enää mitään jaloksi sano. Eikä ehkä kuolleen miehen avunhuudon kuuntelu suorastaan sitä olekaan. Halu ymmärtää sitä miestä voisi olla?
"ei hänen sydämensä kestänyt enää ikävää"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti