Pitääkö ensin määritellä, mitä hittoa on iskelmäpoprock? Ok. Olen ajatellut sen niin, että se on - kuten nimikin toki antaa olettaa - vähän turhan poppia ollakseen iskelmöivää, mutta kuitenkin sen verran kiinni siinä popissa, ettei se oikein iskelmältäkään kuulosta. Tietenkin, jotta tässä olisi mitään järkeä, pitää miettiä myös iskelmän merkitystä. Tai sen ääriviivoja.
Omassa päässäni iskelmä sanana kuulostaa joltain sellaiselta, mitä mielikuvieni alle-keski-ikäiset eivät kuuntele - ainakaan ilman vahvasti ironista konnotaatiota. Näin sanoessani avaan tietenkin parikin tulkintalinjaa; joko olen juuri auttamatta luokitellut itseni tukevasti keski-ikäiseksi, kun (ihan sitä perus-)iskelmääkin listoillani on ... tai sitten tämä on kaikki vain ironiahöpöä eikä mihinkään kuulu suhtautua vakavasti (kuuluuko keski-ikäisiinkään?) ... ja jos näin, mitä jos olenkin samaan aikaan ironisoimassa asioita ja hukannut kokonaan käsitykseni omasta keski-ikäisyydestäni? Mikään ei varmastikaan ole kamalampaa kuin ironia, joka sortuu oman mahdottomuutensa alla myötähäpeään. Huraa! Eiku Boom! koska niin nuorisolainen sanoisi vuonna 2009.
Joku muu päättäköön, missä keski-ikäisyyden rajat menevät. Joka tapauksessa soittolistastoni käsittää myös iskelmää. Ja sellaista poppia/iskelmää, joka on niin lähellä sitä toistakin poolia, että sille on täytynyt oma kansionsa omistaa. Tämä lista on siis nimeltään isklm p&r dwntmp vntg ... jossa se p&r viittaa poprockiin.
Kirjoitushetkellä tämä lista koostuu kuudestatoista kappaleesta, joista vanhimmat taitavat täpärästi yltää 50-luvulle ja uusimmat lienevät tämän vuosituhannen puolelta. Yhteistä vintage-leiman ansaitsemiselle on jonkinlainen menneen ajan meininki -- tai minun kokemukseni siitä. Sä saat hei kokea ihan mitä itse haluat ja ihan vaikka miettiä, miten sekaisin ja pihalla se keski-ikäinen siellä on ja pärisee. Joka tapauksessa kansiorakenne:
GENRET
ISKELMÄ
ISKELMÄ POP ROCK
isklm p&r dwntmp vntg
Olen huomaavinani, että muutamakin listalle poimiutunut kappale voisi hyvin elää elämäänsä myös jossain folk-kontekstin listallani, muttta päätin tässä blogahduksen yhteydessä olla lähtemättä laajempaan inkvisitioon asian tiimoilta. Samaan aikaan toisaalla tuntuu myös, että muidenkin vähemmän-teemaspesifien tyylien (pop, rock jne) äärellä folk-herkkyyteni on jotenkin ylivirittyneessä tilassa; pienikin häivähdys sinne suuntaan ja tiedostan tarpeen folk-kategorisointiin. Tässä analyyttisin korvin listaa kuunnellessa ollaan kenties sitten vastareaktion äärellä jo, kun mekanismi on tiedossa ja seuraukset hahmottuvilla. En mitä tiedä ...?! Ehkä jatkossa kuunnellessa siirtelen jotain jonnekin kuunneltuani asiaa ajatuksemmalla ja toisemmankin kerran. Nyt näillä.
On siellä sitä paitsi melkein-bluesia ja miltei-rautakitaralankamusiikkia ja ties mitä taistolaissivariboja seassa, että laita nyt se tuomion banjo vielä hetkeksi pois, sinä folk-puritaani. ...mikähän muuten olisi iskelmäpuritaanin tuomion instrumentti? Komppikitara? Tuomion Tarja Lunnas?
Eero ja Jussi & The Boys - Balladi kanuunasta
Lauluja tykeistä. Tarvitsemme lisää lauluja tykeistä ja muista ampumakaluista. ...tai en ole varma josko oikeasti tarvitsemme, mutta tämä kappale ainakin vastaa siihen kysyntään juuri. Vaikeasti ennakoitavan aihevalinnan ohella pidän siitä, miten kappaleen nimessäkin suoraviivaisesti raportoidaan mistä on kysymys. Että nyt on kanuuna tässä ja siitä vedetään. Laulu. Balladi. Tykin tarina.
Raittisen veljekset ovat yhdessä ja erikseen ja The Boyseineen kiistatta suomalaisellla mitta-asteikolla legendojen joukossa. Jos meillä olisi oma rockin ... eiku rokin (koska Suomi) hall of fame ... eiku (öö) mestareiden makasiini (?!), niin kyllähän nämä ansaitsisivat paikkansa siellä. Vaikka välillä laulaisivat tykeistä ja mistälie metsämökkien tontuista. Ihanan arvaamatonta ja kuitenkin konsistenttia. Sitäpaitsi äijien äänetkin asettuvat kivasti yhteen. Veljekset kuin matitjatepokset.
Kyllä. Luit juuri blogitekstiä tykistä laulamisesta.
The Caravelles - You Are Here
Kuulemma tämä Caravelles lanseerattiin levy-yhtiön toimesta jonkinlaisena firman pikkujouluissa (tjsp) toisensa löytäneiden tyttösten kokoonpanona, vaikka taustalla olivatkin kamalat sikariportaan läskit pukusedät. Tai jotain. Siis ei niin, että ne sedät laulavat, vaan vain luovat sen narratiivin, että erotutaan muista laulattaristoista. Sellainen kevyen musiikin laitostuneisuuden tyyppiesimerkki, kenties. Silti tai juuri siksi tätä onkin niin jännittävää kuunnella; tunnelmointi on väkisinkin hieman epävireiseen kallistuvaa ja samalla seitinohutta. Myös soitto hipoo muzakia, mutta jokin tässä hämmentävässä konglomeraatissa silti kiehtoo... Tätä voisi ehkä soittaa ihan täysiä* - ja silti mummo jatkaisi uniaan. On sitä kummallisia aikoja eletty ja kummallista musiikkia tehty hei ennenkin - turha huudella mistään anttituiskujen hanureista siellä.
*Haa! Tuossa 30 päivän biisihaasteessa oli se biisi, joka piti kuunnella kovalla. Ja sitten pohdin, että mikä olisi se biisi, joka ei kuulostaisi paremmalta "täysii". Ehkä tämä? Onko tässä metelimusiikin täydellisin antiteesi?
The Springfields - Bambino
Jos tämä olisi laulettu espanjaksi, tämä kuuluisi jonkun hyvin keskitasoisen Zorro-filmatisoinnin taustalle. Italiaanhan tuo sanoitus enemmän viittaa (kun siis on osin italiaa, daa-a), mutta jotenkin minun silmieni eteen piirtyy kolonialismin ajan Meksiko. Vai määrittääköhän Meksiko omaa historiaansa kolonialismin kautta ... noin niinkuin sen löytöretkikolonialismin jälkeisinä aikoina, kun oli jo yhdysvaltoja ja sensellaisia? Asiaan!
Jossain maailmalla tässä tunnelmoidaan. Sellaista lähieksotiikkaa ehkä; turvallisen länsimaisesti ruokalistalla lukee suomeksi "lihapulla" ja tummasilmäinen tarjoilija osaa sanoa "perkele" ... ja nimetä jonkun vallitsevan vuosikymmenen suomalaisen yleis- tai formulaurheilijan.
Kuulostaapa pilkalliselta? Vähän joo, mutta onhan tässä nyt oma hilpeä onnistumisensakin mukana. Suorastaan riehakkaan instrumentaation päälle vedetty unisonolaulu kuulostaa suorastaan mukaansatempaavalta ... vaikka ollaan downtempo-listalla. Vai ollaankohan? Onko tämä tyylirikko?! Apua! Inkvisitio! Mutta siis soljuva ja menneelle ajalle ominaisen kepeä ja harmiton veto, joka runsaudessaan on kuin sen yhden diivan se hattu, missä on tosi paljon erilaisia hedelmiä ja ehkä täytettyjä eläimiä. Että ei se tähän aikaan kuulu, eikä palvele mitään varsinaista tarkoitusta, mutta jotenkin viehättävä silti.
--
Tulipa tästä nyt jotenkin syöksyironinen kirjoitus. Ei tarkoitukseni ollut ensisijaisesti lähteä irvailemaan. Olen kuitenkin ihan itse nämä listalleni laittanut siinä aikomuksessa, että niitä joskus tulee kuunneltuakin. Että jos tämä näkökulma jäi jotenkin hämärään, niin näin loppukanoottina tiedoksi. Seison valintojeni takana.
--
Vähän sellainen puutumisen vaara vaanii tämän blogin kanssa juuri tässä nyt. Ehkä siksi, että kirjallinen-arsenaaliini alkaa tuntua vähän tyhjiinammutulta. Alanko toistaa itseäni? Tuotanko kirjoituksillani mitään lisäarvoa biisipoiminnoille? Onko niissä poiminnoissa mielenkiintoa? Pitääkö julkaisuväliä kasvattaa? Onko ironia väärä tapa jäsentää 60-luvun iskelmää?
...katsotaan, mitä tuleman pitää. Ehkä suon itselleni mahdollisuuden rönsyillä jatkossakin myös näiden peruslistojen ulkopuolelle kirjoituksissani. Kun en edes läpällä osaa ajatella olevani kovin etabloitunut kirjoittaja, on sinänsä stressitöntä näin. Jos jollain on jotain tähän tai muuhun liittyvää ohjaavaa palautetta paukuttaa, niin siitä olen kovin kiitollinen. Projektielmani käviäjätilastojen valossa kun on mahdollista (ellei peräti todennäköistä), että tämänkin lauseen sentään joku jossain lukee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti